En taida rakastaa miestäni

Samaapa olen miettinyt viime päivinä. En haluaisi miettiä, koska pelkään ajatuksen ruokkivan itseään, mutta siihen päätelmään aina tulen. Mikään ei oikein tunnu miltään hänen kanssaan. Tässä on ollut monenlaisia ongelmia (pikkuongelmia, ei siis mitään epäluottamusta, väkivaltaa tms., mutta paaaaljon pieniä ongelmia joista hän ei ole halukas puhumaan on saanut aikaan sen, että välillemme on patoutunut hyvin paljon purkamatonta skismaa) joita olen ollut halukas selvittelemään ja kehittämään yhdessä uusia toimintatapoja välttääksemme jatkossa samanlaiset karikot. Kun tämä asia ei ole saanut vastakaikua kuukausiin, vaan meidän tulisi vain UNOHTAA kaikki ja käyttäytyä normaalisti, niin tämä on puolestaan saanut aikaan sen, että mulla ei ole enää itselläkään haluja selvitellä mitään. Normaalisti käyttäydyn kyllä, olen ihan neutraalin mukava enkä riitele (koska sitähän meillä ei sovi tehdä!), mutta mitään lämpöä miestä kohtaan ei enää ole. Voi kun se olisi tajunnut kun olen sille sanonut, että meidän pitää PUHUA. Läheisyyttä ei ole täälläkään, vuosia olen ollut se halukas vaimo, mutta kun toinen suurinpiirtein suostuu rakastelemaan ja hänelle riittäisi se kainalokkain oleminen (seksi kerran kuussa ok), niin tällä on toki oma panoksensa siihen, että en edes kaipaa sitäkään läheisyyttä enää. Nyt enää odotan, palautuuko tämä omalla painollaan ja koitan olla ajattelematta eroa, en halua hätiköidä, mutta loppukaneettina sama kuin sinulla ap. En taida enää rakastaa miestäni. Surullista.

Tuttu juttu. Noin kävi minullekin ja ongelmat vain kasvoivat. Kun lähdin, huomasin että viihdyn paremmin. Kauan yritin lasten takia.

Ja miehenkin haluaisin, mutta en sitä, joka minulla oli ja siihen on monta syytä. Ne kasvoivat vähitellen ja vuosien mittaan pilasivat elämää yhä enemmän. Onneksi älysin lopulta lähteä ja ilman lapsia olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten.

Yksipuolinen rakkaus kuoli muutamassa vuodessa. Miehen rakkaus oli pelkkää puhetta eikä lopulta sitäkään.

3, saanko kysyä millaisia ongelmia teillä oli? Tai lähinnä, minkä suuruusluokan? Meillä ei ole edes yhteisiä lapsia, vaikka lähteminen ei silti tietysti helppoa olisi. Joku osa minusta haluaisi että kaikki olisi kuten ennenkin, mutta en enää löydä itsestäni halua tehdä mitään sen eteen. En enää, kun niin pitkään yritin ilman vastakaikua. Toisaalta, en minä tässä kärsikään, joten olen päättänyt vielä jäädä ja antaa ajan kulua. Voihan olla, että jossain vaiheessa hänen silmänsä avautuvat, että olen lipumassa pois, tai minäkin olen lopulta valmis vain unohtamaan ne selvittämättömät asiat, ja lähdemme uuteen kiitoon... - nro 2

Minun mieheni huomasi kai vasta, kun olin lähtenyt. Asioista ei saanut puhua. Tein siihen aloitteita, mutta en saanut vastakaikua. Hän ei ottanut minua tosissaan, piti itsestäänselvyytenä. Mutta ei hän minua takaisin yrittänyt enkä olisi mennytkään. Mutta mietti itse asiaa vasta sitten ja olis ollut valmis jatkamaankin. Mutta ei sitä sillään voinut jatkaa, koska minä en enää halunnut.

Yksi syy oli vähäisenkin läheisyyden loppuminen. Olimme käytännössä kämppiksiä. Seksiä oli kerran vuodessa n. 5 min. En hlaunnut elää niin ja muitakin syitä oli. Vähitellen miehen tavat alkoivat ärsyttää ja kun mietin tarkemmin, ne olivat todellä ärsyttäviä. En vain ollut aiemmin halunnut välittää niistä.

Pääsyy eroon oli miehen yleinen innostumattomuus mistään, haluttomuus käsitellä ongelmia, tuneiden puuttuminen ja liika lkoholin käyttö ym. epäterveelliset elämäntavat ja jatkuva väsymys ja sen valittelu. Siis hoitamaton masennus, joka tarttuu. En jaksanut enää ja pelkäsin kaiken vaikutusta lapsiinkin.

[quote author="Vierailija" time="20.08.2014 klo 08:50"]Samaapa olen miettinyt viime päivinä. En haluaisi miettiä, koska pelkään ajatuksen ruokkivan itseään, mutta siihen päätelmään aina tulen. Mikään ei oikein tunnu miltään hänen kanssaan. Tässä on ollut monenlaisia ongelmia (pikkuongelmia, ei siis mitään epäluottamusta, väkivaltaa tms., mutta paaaaljon pieniä ongelmia joista hän ei ole halukas puhumaan on saanut aikaan sen, että välillemme on patoutunut hyvin paljon purkamatonta skismaa) joita olen ollut halukas selvittelemään ja kehittämään yhdessä uusia toimintatapoja välttääksemme jatkossa samanlaiset karikot. Kun tämä asia ei ole saanut vastakaikua kuukausiin, vaan meidän tulisi vain UNOHTAA kaikki ja käyttäytyä normaalisti, niin tämä on puolestaan saanut aikaan sen, että mulla ei ole enää itselläkään haluja selvitellä mitään. Normaalisti käyttäydyn kyllä, olen ihan neutraalin mukava enkä riitele (koska sitähän meillä ei sovi tehdä!), mutta mitään lämpöä miestä kohtaan ei enää ole. Voi kun se olisi tajunnut kun olen sille sanonut, että meidän pitää PUHUA. Läheisyyttä ei ole täälläkään, vuosia olen ollut se halukas vaimo, mutta kun toinen suurinpiirtein suostuu rakastelemaan ja hänelle riittäisi se kainalokkain oleminen (seksi kerran kuussa ok), niin tällä on toki oma panoksensa siihen, että en edes kaipaa sitäkään läheisyyttä enää. Nyt enää odotan, palautuuko tämä omalla painollaan ja koitan olla ajattelematta eroa, en halua hätiköidä, mutta loppukaneettina sama kuin sinulla ap. En taida enää rakastaa miestäni. Surullista.

[/quote]

Meillä oli vuoden verran samanlaista, mietin eroa monesti, mutta avokkini ei tuntunut hoksaavan missä mennään. Nyt kuitenkin yhtäkkiä hän kertoi ettei rakasta minua enää niinkuin avopuolison kuuluu, vaan pelkästään ystävänä. Erosimme pari viikkoa sitten, ja olen ollut romuna. Kadonneet tunteet ovat nousseet pintaan, ja nyt olen surullinen siitä etten yrittänyt enempää tilanteen korjaamiseksi. Kliseinen "toisen tärkeyden tajuaa vasta kun sen menettää" piti valitettavasti paikkansa. Siksi kehotan taistelemaan, toki järjen ääntä kuunnellen. Tsemppiä!