Lue keskustelun säännöt.
Mitä jos ei ole vieläkään ihan varma haluaako lapsen
29.11.2013 |
...ja aikakin alkaa olla jo menossa "umpeen", kun 35 lähestyy. Olemme olleet mieheni kanssa yleisesti sitä mieltä, että ei lapsia. Emme kuitenkaan ole aikaisemmin kovin vakavasti aiheesta keskustelleet, koska on ollut hyvä näinkin. Itse olen tottunut ajattelemaan, että "joskus sitten" ja "onhan tässä vielä aikaa".
Mutta nyt! Havahduin yhtäkkiä siihen, että täytän seuraavaksi 35!!! Ei sitä aikaa enää niin olekaan, enkä voi enää ajatella "sitten joskus". Olen niin kahden vaiheilla! Mitä olette tehneet tai ajatelleet vastaavassa tilanteessa? En tajua mihin tämä aika meni?! En ole vieläkään varma haluanko lasta, mutta toisaalta olen koko ikäni nähnyt itsestäni välähdyksiä lapsen kanssa, mutta tosiaan "silloin joskus sitten".
Tämä ei ole adoptiokeskustelu, tiedän sen vaihtoehdon. Nyt on kyse oman biologisen lapsen haluamisesta ja mahdollisesta saamisesta. Vaikka mieleni lopulta taipuisi lapsen kannalle, tiedän etten sitä välttämättä niin vain saisi, mikään ei ole varmaa. Havahtumiseni seurauksena puhuimme mieheni kanssa aiheesta vihdoin vakavasti, ja hänen tuorein näkemyksensä on, ettei hän näkisi lasta mahdottomana vaihtoehtona. :)
Neuvokaa, tukekaa, kiitos!
Kommentit (31)
Valitsin lapsettomuuden.
Pitää olla aivan varma, että haluaa uhmaikäisen taaperon tai angstisen teinin. Jos haluaa vain vauvan ei halua lasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laittakaa joku takaraja, vaikka vuosi. Vuoden kerkeet vielä hyvin totutella ajatukseen ja miettiä rauhassa. Minkään pakon edessähän ei kannata lasta tehdä tai koska "aika loppuu kesken". Tehkää lapsi vain jos todella sen haluatte. Koska tulee hetkiä hartaimminkin toivotun lapsen kanssa, kun mietitte, että oliko tämä oikea ratkaisu. Silloin lapsi ei kärsi, ette katkeroidu yms. kun voitte rehellisesti sanoa, että halusitte sen täydestä sydämestänne. Lapsethan on ihania ja rikastuttaa elämää valtavasti. Mielestäni nainen ei ole kokenut mitään ennenkuin hänestä tulee äiti. Mikään ei ole verrattavissa siihen. (ja tämä oli positiivinen kannustusviesti ap:lle, ei ilkeilyä lapseettomille) :) Onnea pähkäilyyn. Tuohan kuulostaa jo orastavalta vauvakuumeelta. ;)
- kahden äiti
Minulla menee ihan vilunväreet kun luen vastauksianne. Ihania ajatuksia, kiitos! Ja orastavan vauvakuumeen kyllä tunnistan... Siltikään en ole ihan varma vielä nimenomaan siitä, että haluanko vain kokea raskauden ja vauva-ajan. Ajatus kettuilevasta teinistä surettaa. Kestänkö herkkänä ihmisenä rakkaimman vihat? Toisaalta myös nykymeno koko maailmassa ja nykyihmisen itsekkyys ahdistaa, haluanko todella tuoda yhden ihmisen lisää tänne...
Kirjoita ajatuksesi ylös
- Perinteiset + / - listat
- Kirjoita millaista kuvittelisitte perhe elämänne olevan
- Juttele miehen kanssa läpi mitä odotuksia hänellä on ja miettikää kohtaako teidän odotuksenne asian suhteen ja todellisuus ? Siis mies voi vaikka olettaa täysillä että lapsi menee 9kk iässä päiväkotiin tai että lapsi hoidetaan eskari-ikään kotona. Eli käykää oikeasti läpi kummankin toiveita ja ajatuksia siitä miten lapsi vaikuttaisi teidän elämään. Miten kulut maksetaan jos toinen hoitaa lasta kotona, luopuuko kumpikin osasta harrastuksia jotta aika riittää jne.
Minusta lapset eivät muuta elämää niin täysin kun tuo yks vastannut hehkutti. Hieno kokemushan se on mutta ihan osa elämää kuten muutkin asiat. En ole hetkeäkään katunut lapsiani mutta olenkin aina halunnut monta lasta. Ymmärrän kyllä hyvin että osa ihmisistä ei halua lapsia.
Todennäköisesti voit viettää onnellisen elämän lasten kanssa tai ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä panikoidu. Sinulla on vielä aikaa. Pohdiskele rauhassa, unohda koko juttu välillä ja katso palaako ajatus lapsesta salakavalasti mieleen aina ja aina vaan uudestaan. Ehkä sinulla sitten onkin piilevä vauvakuume. Tai sitten oma lapsi ei olekaan sinulle niin tärkeä. Kumpikin hyviä vaihtoehtoja.
Hartaasti toivotunkaan lapsen kanssa elämä ei ole aina pelkkää vaaleanpunaista auvoa. Välillä sitä haikailee elämää ennen lasta. Ja sitten taas pieni sanoo ilahtuneena "äi-thi" ja painaa poskensa poskea vasten. Elämä on lapsen kanssa erilaista.
Itse pyörittelin vuosia ajatusta lapsen hankkimisesta. Siltikään en mielestäni pystynyt perustelemaan haluani saada lapsi erityisen rationaalisesti. Ajatus omasta vauvasta (ei siis kirkuvasta uhmaikäisestä tai yrähtelvästä teinistä) vain sitkeästi oli ja pysyi takaraivossa. Ja kun ei se sieltä mihinkään lähtenyt, päätin ryhtyä toimeen. Vielä en ole katunut, vaikka ei tämä ihan joka päivä auvoa olekaan. :)
Silläkin uhalla, että kuulostan vähän kylmältä, niin kehotan myös miettimään mitkä asiat sulle on tärkeitä elämässä, minkä tekemisestä nautit, mitä rakastat - ja miten niitä asioita voit jatkaa jos lapsen saatte. Paljon on harrastuksia ja juttuja, joita voi jatkaa lapsen saatuaan, ja on joitain mitkä rajoittuvat huomattavasti ainakin ensimmäisiksi vuosiksi, riippuen tietysti myös elämäntilanteestanne.
Esim. "rakastan viikonloppuja jolloin vain lojutaan sängyssä ja luetaan kirjaa enkä vaihtaisi niitä mihinkään" - lasten myötä moneksi vuodeksi tälläiset voi unohtaa. "Käyn joka ilta jumpassa, kun mieheni on illat töissä" - et käy, jos sinulla on kotona lapsi. "Rakastan aamuja jolloin voi juoda kahvin rauhassa ja lukea lehden alusta loppuun" - niin minäkin, ja odotan että noin viiden vuoden päästä voin taas viettää tälläisiä aamuja.
Mitkään nämä ei tietenkään tarkoita ettettekö voisi hankkia lapsia, pitää vain olla varma, että pystyy niistä luopumaan tai niitä rajaamaan lasten myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kaikkein tärkein kysymys on esittämättä. Ap onko parisuhteeni sellainen, että siihen voi ylipäätään edes kuvitella lapsen? Oletteko vastuullisia ihmisiä ja valmiit laittamaan oman egonne taustalle ja toimimaan isomman kokonaisuuden hyväksi?
Parisuhteeni - parisuhteenne. Itsetäydentävä näppis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhteeni - parisuhteenne. Itsetäydentävä näppis.
Parisuhteeni - parisuhteenne. Itsetäydentävä näppis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jälleen kullanarvoisia näkemyksiä! Kunpa lopulta kohdallani olisi pelkästään se murhe, että _haluanko_ lapsen vai en. Minulla todettiin 29-vuotiaana pco eli kystiset munasarjat, joten välttämättä raskaus ei kohdallani edes onnistuisi. Lääkärien mukaan aikani oli ja meni jo 20-30 ikävuoden välillä, mutta joku tuolla takaraivossa tolkuttaa ettei se mene niin. Lapsentekoa pitäisi siis jo kiiruusti "harjoitella", koska kohdallani raskautumiseen voi mennä vuosia. Nyt kun tiedätte minusta tämän asian, niin muuttaako se näkemyksiänne...? En halua kovaa läksytystä siitä, että jos on kystiset munasarjat niin se tarkoittaa samaa kuin lapsettomuus. Ei aina, tiedän varmaksi. Mutta heikentää toki oleellisesti mahdollisuuksiani raskauteen, kun sitä ikääkin jo on yli 30... Eli pitäisikö suoraan vain jättää vauvahaaveet, vai voisiko asennoitua niin, että tulee jos on tullakseen. Toisaalta jos tärppääkin ihan heti, niin sitten saattaa hirvittää oliko asia loppuun asti mietitty...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhukaa kunnolla läpi. Älä oleta miehen puolelta mitään.
No mikä on nyt niin suurenmoista ja tärkeää elämässäsi, että lapsi ei ole täysin luonteva ajatus? Jos suhde ei ole kunnossa, lapsi ei sitä paikkaa. päinvastoin.
Parisuhteen tilanne mitä parhain. Kohta yhteistä onnellista taivalta takana lähemmäs 20 vuotta!
No ei nyt ihan viittä vuotta varmastikaan tarvitse odottaa. :) Siinä kahden-kolmen tietämillä lapsilta alkaa saamaan jo aika paljon myös "luppoaikaa".. Voi jo juoda kahvinsa rauhassa kun lapsi leikkii omiaan. Ja kukaanhan ei voi etukäteen tietää, mitä äitiys omalle kohdalle tuo. Sen pystyy kokemaan vain elämällä. Ja minä olen kyllä katunut - useinkin, kun vaativan lapsen kanssa olen vuoden valvonut ja ollut hulluuden partaalla. Niin paljon kun lasta toivoinkin. ;) Ja hei, sekin on ihan ok. Oma lapsi voi herättää hyvinkin "ei salonkikelpoisia" tunteita ja fiiliksiä. Nyt kun meillä on jo nuorinkin taaperoiässä niin voin sanoa, että se kaikki kannatti käydä läpi. Meillä on maailman ihanimmat lapset, enkä vaihtaisi edes sitä vuoden univelkaa (no okei, sen kyllä vaihtaisin) :D Ja niin paljon kun äidin sydämeen mahtuu vihaa, kiukkua, (ehkä sitä katumustakin oikein huonoina aikoina), niin pajon mahtuu myös rakkautta sitä omaa pienokaista kohtaan. Ja edelleenkin sanon, että mielestäni mikään ei ole verrattavissa siihen tunteeseen mitä äiti omaa lastaan/lapsiaan kohtaan tuntee. Ja omalla kohdallani elämä muuttui TÄYSIN. Sekin on niin tapauskohtaista. Jos on tottunut heräämään muutenkin aikaisin aamulla, ei harrasta mitään, käy töissä, juhlimassa yms.. niin eihän se sitten varmaan niin paljon muutu. Suurin muutos omalla kohdallani on ollut oman ajan puute. Olen ihminen joka rakastaa nimenomaan näitä löhöilyviikonloppuja, elämää ilman rajoittavia rutiineja, ylipäänsä tarvitsen hirveästi omaa aikaa. Mutta ihan kelpo äiti se minustakin tuli. Omanlainen. Ja sitä elämäähän pystyy muokkaamaan. Ei tarvitse tehdä, niin kuin kaikki muut tekee. Tämän olen omalla kohdallani oppinut.
- se kahden äiti
17: Esimerkiksi se, että olen tällä hetkellä myös työtön. Elämä ei ole mennyt kuten kuvittelin. Kaksi tutkintoa, sen jälkeen vakituisiin töihin. Vaan kuinka kävikään -talous romahti ja toisen tutkintoni jälkeen olen onnistunut saamaan töitä vain pätkän sieltä, pätkän täältä. Viimeiset neljä vuotta ovat menneet kuin huomaamatta taistellessa työstä ja toimeentulosta. Vastuullinen puoli minussa ajattelee ettei lasta tähän tilanteeseen, mutta taistelusta huolimatta työtä ei vain saa (samoja paikkoja kanssani hakee 200-500 muutakin). Työttömyyden yhä vallitessa olen luonnollisesti alkanut pohtimaan uudelleen mitä elämältä haluan ja tämä lapsiasia on yksi niistä.
ap
Pallohan on nyt sulla, sun pitää tehdä päätös. Tuen sua, mitä sitten päätätkin. :)