Mitä jos ei ole vieläkään ihan varma haluaako lapsen

Minä olen tehnyt esikoiseni vasta 36-vuotiaana ja kuopuksen kaksi vuotta myöhemmin. Itse kyllä tuolloin tiesin ihan varmasti, että haluan lapsia, mutta tärkein asia oli se, että myös mieheni halusi. En olisi tehnyt lapsia, jos mies ei olisi vastuullinen ja viihtyisi kotona. Eli alkoholi, baarit tai ylipäätään mitkään riennot eivät ole kummallekaan tärkeitä, vaan viihdyttiin jo ennen lapsia kotosalla. Miehen osallistuminen on siksikin ensiarvoisen tärkeää, että tässä iässä sitä oli jo niin tottunut lapsettomaan elämään, ettei yksin jaksaisi kaikkea pyörittää. Ihan jo pelkkä nukkuminen on aika tärkeää...

Joten jos miehesi on sitä tyyppiä, että osallistuu käskemättä kotitöihin, ei pinna kiristy ihan vähällä ja haluaa lapsen, niin antakaa palaa sitten kun tiedät IHAN VARMASTI itsekin haluavasi.

Itseni yllätti se, miten ihanaa lasten kanssa on, vaikken koskaan ole ollut erityisemmin mikään lapsifani. Olisin tehnyt enemmänkin lapsia, jos ei oma ikä olisi alkanut tulla vastaan.

Sellanenkin ajatus vielä tuli, että pystytkö elämään elämäsi sitten niin, ettet mieti kokoajan että "mitä jos"? Koskapa jos vastaus on myönteinen, niin selvä se ja sekin on todella ok, mutta jos yhtään epäröit ja haaveilet siitä omasta lapsesta. Niin yritä edes. Siitähän ei takuita ole käykö se haikara, mutta esim. minulla on tuttavapiirissäni äiti jolla samainen diagnoosi. Helposti eivät kylläkään lasta saaneet.

.- mother of two :)

Vauvat ovat kokemukseni mukaan todella paljon hankalampia kuin teinit. Hyvin hoidetut lapseni ovat olleet teineinäkin ihan kivoja. Omgelmat - siis suuret - ovat usein vanhempien aiheuttamia. Sanoisin, että lapsen kanssa vapautuu elämästä omaan napaansa tuijottavaa elämää. Mutta en suosittele sinulle mitään. Eikä terveitä lapsia taata kenellekään. 

Toisaalta se työttömyys voisi olla tilaisuuskin lapsenteon kannalta, jos siis edes sillä miehellä on vakitöitä? Jos nyt odotat pari vuotta ja löydätkin töitä, niin sullehan tulee taas taukoa uraan jos jäät hetikohta äippälomalle.

Mä muuten olin vuosi sitten kaikin puolin samassa tilanteessa. Sovittiin, että harkitaan vauvakysymystä vuoden verran. No, kävikin niin, että mä nyt haluaisin sen lapsen ja mies ei, "ainakaan vielä". Ero on tulossa, vaikka kuvittelin vielä vuosi sitten kymmenen vuotta jatkunutta suhdettamme täydellisen onnelliseksi. Toki tää lapsiasia ei ole ainoa eron syy. Mutta vähän karmii, että nyt olen sitten tilanteessa, että pitäisi löytää jostain vakaa suhde ja ehtiä vielä lapsia vääntää. Vuosikymmentä en voi sen seuraavan kanssa enää asiaa harkita, jos sellaista edes löydän. :P

Ei 35 v vielä aika umpeudu täyteen saada lapsi. Itse sain ekan 44 v ja paljosta oisin jäänyt paitsi ilman lasta. Ei muuta ku toimeen ja loput herran haltuun.

Selkeesti sulla on nyt alkanut tuommoinen ajatustyö omassa päässäsi. Kaiken järkeilyn sijalla kehotan sinua kuitenkin kaikkein eniten luottamaan sisäiseen ääneesi. Mitä sun sydän sanoo? Niin et voi ikinä mennä metsään.

- kahden äiti

Minä ajattelin pitkään että inhoan lapsia enkä edelleenkään tykkää ihan kaikista ventovieraiden lapsista. Mutta mieheni tavattuani ja hänen ja hänen lapsensa kanssa saman katon alle muutettuani aloin pikkuhiljaa ajattelemaan että minulla olisi nytmies jonka kanssa olisi ihana saada lapsia. Se halu vain jostain tuli ja kun sain ensimmäisen lapsen syliini, sanoin miehelleni heti että seuraava tehdää heti putkeen :D No, kolmatta yhteistä ei ole tullut ja uusperheenä ollaan nyt 15v oltu mutta minä edelleen vellon ja vatvon vielä yhden mahdollisuutta.

Älä sano tiukasti ei vaan kuuntele itseäsi, juttele miehesi kanssa, makustelkaa erilaisia vaihtoehtoja ja tilanteita. Kyllä se ajatus sieltä selvenee, suuntaan tai toiseen :)

Jos se lapsi itsessään mietityttää yhtään, niin kehottaisin todellakin miettimään. Mä olisin halunnut tukea siihen, että kun en tunne, että mikä ihme se olisi, mistä jään paitsi ilman lapsia on, niin se valaistuminen ei saavu, vaikka saan lapsia.

Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että todellakin tajuan monet asiat paljon syvemmin kun mulla on lapsia, mutta so what? En osaisi sellaista tajua kaivata, jos olisin edelleen lapseton. Lasten kanssa on mielestäni lähes pelkästään rankkaa. Ainoa mikä minut ja lapseni pelastaa, on mies. Häntä kyllä varoitinkin, että oletko tarvittaessa valmis olemaan kuin yksinhuoltaja, jos mä en sit pystykään / jaksakaan. No, on välillä saanut melkein olla. Lapset nyt 4 ja 6v. Sinänsä suloiset lapset, mutta kaikki tämä on hyvin työlästä. Oman ajan voit unohtaa.

Hyvä mies on kultaakin kalliimpi perhettä perustaessa ja onneks itseäni on myös siunattu semmosella. Mies herää aikaisin lasten kanssa, jotta minä saan nukkua, vie uimaan, hoploppiin, käy kaupassa, siivoaa ja osallistuu TODELLA paljon. Oli kyllä molempien lasten vauva-aikoina myös todella paljon töissä, jolloin minä sain kyllä hyvinkin usein kokea olevani yksinhuoltaja. Nyt ollaankin onneks asiat saatu niin hyvin järjestymään ja lapsetkin toki kasvaneet, niin elämä alkaa tuntumaan taas aika-ajoin jopa hyvinkin mukavalta. :) Vielä jokin aika sitten olisin varmaan tullut sanomaan, että älä tee niitä lapsia, älä missään nimessä. :D Elikkäs ihan sekin vaikuttaa merkittävästi kuinka paljon miehesi on kotona?  Tekeekö paljon töitä, onko harrastuksia joista ei valmis luopumaan.. kyllähän siinä haasteensa on. Raha-asiat ei niistä vähäisimpänä... 

- kahden äiti

Hyvä näkökulma, että työttömyysaika olisikin lapsentekoaika. Itse ajattelin nimenomaan niin päin, että ensin vakityö ja sitten lapsi. Ei toki niin, että heti työpaikan saatuani raskaaksi, vaan ensin pitää vakiinnuttaa työ ja tehdä sitä jonkin aikaa. Kun tuo ei onnistunutkaan, ajatukseni menivät solmuun ja nyt kyselen teiltä kaikenlaista tässä. Mieheni on onneksi vakityössä.

Hmm, omasta ajasta luopuminen, jep. Se olisi kyllä kova paikka, sillä minun elämänihän on sitä, että rauhassa kahvittelen, urheilen silloin kuin haluan (usein) ja harrastan käsitöitä ja paljon muuta. Tarvitsen runsaasti omaa aikaa siis ja luonnollisesti näissä olosuhteissani sitä on ollut. Mutta ei tämä ikuinen vapauskaan niin auvoiselta tunnu, ehkä olen alkanut kaivata myös jotain muuta? Huomaan, että tuossa 30 jälkeen alkoi tulla tärkeäksi se, että ketkä ihmiset ovat elämässäni, ei suinkaan se mitä harrastuksia tai menoja minulla on. Mutta hiljaiset hetket ja rentoutuminen ovat minulle kyllä henkireikä...

Mitä sydämeni sanoo? Siihen on vaikea tunnustaa edes itselleen vastausta tällä hetkellä. Pääpiirteissään se on siis aina ollut se, että ei lasta, mutta siihen "minulla on vielä aikaa" takaporttiin on ollut helppo tuudittautua. Eli rehellistä mitä sydän sanoo vastausta ei just nyt ole...

ap

[quote author="Vierailija" time="29.11.2013 klo 22:31"]

Hyvä näkökulma, että työttömyysaika olisikin lapsentekoaika. Itse ajattelin nimenomaan niin päin, että ensin vakityö ja sitten lapsi. Ei toki niin, että heti työpaikan saatuani raskaaksi, vaan ensin pitää vakiinnuttaa työ ja tehdä sitä jonkin aikaa. Kun tuo ei onnistunutkaan, ajatukseni menivät solmuun ja nyt kyselen teiltä kaikenlaista tässä. Mieheni on onneksi vakityössä.

Hmm, omasta ajasta luopuminen, jep. Se olisi kyllä kova paikka, sillä minun elämänihän on sitä, että rauhassa kahvittelen, urheilen silloin kuin haluan (usein) ja harrastan käsitöitä ja paljon muuta. Tarvitsen runsaasti omaa aikaa siis ja luonnollisesti näissä olosuhteissani sitä on ollut. Mutta ei tämä ikuinen vapauskaan niin auvoiselta tunnu, ehkä olen alkanut kaivata myös jotain muuta? Huomaan, että tuossa 30 jälkeen alkoi tulla tärkeäksi se, että ketkä ihmiset ovat elämässäni, ei suinkaan se mitä harrastuksia tai menoja minulla on. Mutta hiljaiset hetket ja rentoutuminen ovat minulle kyllä henkireikä...

Mitä sydämeni sanoo? Siihen on vaikea tunnustaa edes itselleen vastausta tällä hetkellä. Pääpiirteissään se on siis aina ollut se, että ei lasta, mutta siihen "minulla on vielä aikaa" takaporttiin on ollut helppo tuudittautua. Eli rehellistä mitä sydän sanoo vastausta ei just nyt ole...

ap

[/quote]

Eikä tarvitse ollakaan. Kuuntelet itseäsi ja tuntemuksiasi. Otat selvää asioista ja tutkit aihetta. Liikaakaan ei kannata kyllä, sit voi mennä vielä enemmän sekasin. Voi olla välillä myös hyvä antaa asian olla, niin kuin joku tuolla jo ehdottikin ja katsoa mihin suuntaan ajatukset lähtee menemään.  Vastaus tulee kyllä sinulle, kun luotat siihen että niin käy kun on tarkoitettu. Kaikkea hyvää tulevaan ja onnea matkaan. Taitat sitä sitten lapsellisena ;) tai lapsettomana.  Hyviä näkemyksiä kyllä tullut. Muistat vaan, että jokainen kokee itse asiat ja omalla tavallaan. Mikä on SINULLE paras, ei välttämättä ole jollekin toiselle.

- kahden äiti