Ystäväni on raskaana ja olen onnellinen hänen puolestaan, mutta

sitä toivoo kädet ristissä, että niistä ei tule niitä, jotka huutavat lapsilleen yöt ja päivät koska eivät kestä sitä että elämä ja koti nyt väistämättä muuttuu kun lapsi syntyy (koska, tsadaa, siitä kodista tulee lapsenkin koti), ja lopun aikaa kulkevat niiden perässä mäkisemässä, että heti se pikkuaito paikoilleen kun olet sillä leikkinyt.



Muutenhan tuollaisessa pikkutarkkuudessa ei ole mitään vikaa, jos lapsenkin annetaan olla lapsi, ja elää omassa kodissaan lapsen elämää, eikä äidistä kuoriudu aggressiivista tyrannia joka on lapseensa kroonisen pettynyt.

Mulla vauvan saanti vaan lisäsi niitä piirteitä ja samaa meno oli vauvankin kanssa, kaikki viimesen päälle, jos vauva itkee, pitää tehdä paremmin ja enemmän, väsyttää ei saa vaikka nukkuis 3h/vrk ja senkin tunnin pätkissä.