Olen palstan pullamössöin nainen, pumpulissa kasvanut prinsessa.

Minulla oli varakas lapsuus ja nuoruus. Ei tullut kuuloonkaan mennä kesällä töihin, koska se oli lomaa. Enkä sitäpaitsi olisi ehtinytkään, koska oltiin koko koulun kymmenviikkoinen kesäloma pitkin maapalloa milloin Espanjan huvilallamme, milloin Brasiliassa tai joskus makoiltiin Uudessa Kaledoniassa isin firman vapaa-ajan resortissa. Ihan naurettavaa pelleilyä ja rahan haaskaamista. Lensin ensimmäistä kertaa lentokoneella ei-bisnes (tai first) -luokassa 18-vuotiaana, kun lento-onnettomuuden takia paluulento jouduttiin hoitamaan kahdella pienemmällä koneella, joissa ei turman takia luokiteltu ihmisiä. Hirvittävää.



No sitten tuli 90-luvun lama ja rahaa alkoi hävitä. Ensin myytiin jahti, sitten Espanjan huvila. Lapsille ei kerrottu syytä. Sanottiin vaan, ettei me niitä niin hirveästi tarvita. Sitten tuli päivä, jolloin äidin kukkaronnyörit kiristyivät, enkä saanut setelitukkua shoppailuun kaverin kanssa. Olin äimistynyt, kun sain vain 200 markkaa. Eihän sillä saanut yhtään mitään. Olin sentään teini! Aloin pikku hiljaa itsekin laskea asioita yhteen ja tajuta, että meiltä on omaisuutta hävinnyt ihan hirveästi. Neljästä autosta myytiin kaksi pois.



Kirjoitin ylioppilaaksi ja pääsin opiskelemaan. Isä ja äiti sanoivat, että minun pitää muuttaa pois kotoa ja hankkia oma asunto. Luulin, että he pelleilivät. Että minäkö muuttaisin johonkin opiskelija-asuntoon ja eläisin jollain yhteiskunnan tuella? Näin lopulta kävikin, enkä saanut isältä ja äidiltä rahallista tukea opintoihini yhtään. Minun oli pakko hakea töitä.



Täysin vailla minkäänlaista työkokemusta ja prinsessa-asenteella hain sellaisia "paskaduuneja" kuin Marimekon myyjä, sisustusassistentti ja tällaisia "ei-mitään" töitä, joihin en tietenkään päässyt edes haastatteluihin. Kun missään ei tärpännyt, aloin olla epätoivoinen ja hain McDonald'siin ja Carrolsiin. Mäkkäristä soitettiin perään, että en tullut valituksi. Se oli todella pysäyttävää. Ettäkö minä, Suuren Firman Toimitusjohtajan Tytär, en muka pääse jotain hampurilaisia vääntämään?



Carrolssissa tärppäsi. Se oli alentavaa. Olin asiakkaille nobody. Kukaan ei katsonut silmiin, olin vain joku idiootti kassalla, ihan sama kuka, kunhan sai sen hampurilaisen. Olin hidas ja kömpelö, sämpylät lentelivät vähän väliä rasvaiselle lattialle. Olin enimmäkseen kassalla. Unohtelin salaatinkastikkeita take away -salaatteihin ja leluja lastenaterioihin. Minusta ei ollut mihinkään. Haisin rasvalta. Olin kaksi viikkoa, jonka jälkeen sanoin vuoropäällikölle, että lähden pois. Sanoin syyksi, että olenkin raskaana ja niin pahoinvoiva, ettei työstä tule mitään. Vuoropäällikön ehdotuksesta tein merkatut työvuorot loppuun, eli olin yhteensä kuukauden siellä.



Siinä työkokemukseni. Sen jälkeen en ole töissä ollut. Juoksin isälle ja äidille ja kerroin, mitä olen joutunut "kokemaan". Antoivat prinsessalleen rahaa, jolla pärjäsin koko opiskeluaikani.



Tapasin mieheni, mentiin naimisiin, jäin kotiäidiksi ja tässä sitä edelleen ollaan. Elämänkokemusta on onneksi tullut ja olen oppinut kantapään kautta, ettei raha kasva puussa ja sen eteen on tehtävä töitä (jota itse en ole tehnyt).



Voitinko? Olenko pullamössöin prinsessa?