Millaisia tunteita teillä, jotka olette

aikaa nyt 4 vuotta, ja ero oli pelkkä helpotus ja tapahtui mun aloitteestani, 9 vuoden suhteesta (1 lapsi). Oikeastaan vasta nyt olen täydellisesti yli menneistä.



Olen ollut kyllä onnellinen jo pitkään, tavannut uuden ihanan miehen ja parisuhteemme on aivan eri maailmasta kuin tuo toinen oli, siinä oli alistamista ja väkivaltaa, täydellistä kunnioituksen puutetta yms. paskaa, josta syystä jäin ex-miehelle aika katkeraksi, mikä tietysti söi energiaa aika lailla. Joka kerta, kun jouduin olemaan häneen yhteydessä, kaikki se viha nousi pintaan.



Nyt emme olleet tavanneet pitkään aikaan (lapsen vaihto tapahtui koulusta tai etupihalta hakemalla, emme joutuneet/halunneet kohdata), ennen kuin kesällä jouduimme (!) tapaamaan lapsen asioissa.



Ja ensimmäistä kertaa huomasin, ettei eksällä ole minuun enää mitään vaikutusta. En vihannut häntä, en ärsyyntynyt - ajattelin hänestä jopa laimean positiivisesti ja keskustelimme hyvässä hengessä. En enää tuntenut olevani alakynnessä enkä tuntenut katkeruutta, hän on oma erillinen ihmisensä, jonka olen joskus tuntenut, mutta joka ei enää merkitse minulle mitään. Hyvässä tai pahassa.



Surullista toki että ei edes hyvässä, onhan hän kuitenkin tyttäreni isä, mutta olen niin paljon tyytyväisempi (edes) tähän olotilaan, kuin mitä olen nämä vuodet tuntenut. On jotenkin tuntunut, etten ole voinut ehkä täysillä heittäytyä uuteen suhteeseenkaan, kun olen silti tuntenut niin paljon (vaikkakin vihaa, ei todellakaan rakkautta) entistä kohtaan. Nyt olen päästänyt siitä irti, kaikkinensa.



Eli en tunne MITÄÄN, ja se on hyvä. =)

tunteita ollut silloin eikä nyt. Rakkaus oli loppu, sovussa erottiin. Ainoa mikä on näinä vuosina vituttanut on se ettei mies kantanut vastuuta 3 lapsesta silloin kun nämä oli alle 18v - ei juurikaan ottanut viikonlopuiksi, ei ekan vuoden jälkeen lomille, ei maksanut muuta kuin minimielarin jne.



Onneksi mun nykyinen mieheni otti vastuulleen koko perheen ja on huolehtinut monta vuotta 150% koko sakista.

Ollaan exän kanssa parhaat ystävät edelleen joten ei kielteisiä tunteita häntä kohtaan. Meidän eron syy oli miehen vakavat mielenterveysongelmat, jotka olivat yhteisessä arjessa niin raskaita minulle kestää, että oli lähdettävä oman jaksamisen turvaamiseksi. Ja mielenterveysongelmista ei voi ketään syyttää tai vihata, joten ei mulla ole mitään syytä häntä kohtaan tuntea mitään kielteistä. Ja tosiaan läheiset ystävät ollaan edelleen, se toimii hyvin kun ei tarvi saman katon alla asua eikä arkea jakaa, ja voi valita puhua miehen kanssa vain silloin kun hän on suht järkevällä mielialalla ja lopettaa puhelun jos soittaa kun on ihan sekaisin.



Korkeintaan tunnen jonkinlaista katkeruutta elämää yleensä kohtaan, en miestä. Näin siksi, että oma elämäni on eron jälkeen ollut tosi ankeaa. Mulla ei ole yhtään ystävää paitsi tuo exä, ei ole ollut miessuhteita sen jälkeen, elämäni tuntuu ihan kauhean tyhjältä ja merkityksettömältä. Joskus tekee mieli valittaa että miksi mut on kirottu, ja tuntuu etten jaksa elää näin tyhjää elämää enää. Vaikken toki oikeasti usko mihinkään kiroamisiin tai siihen että elämä olisi joku persoona jolle on järjellistä tehdä valituksia. Manailenpa itsekseni vaan kun ahdistaa.