Muistatko vielä, miltä tuntui, kun omat vanhemmat eivät rakastaneet sinua?

Aika selkeätä, että tuo ei ollut rakkautta, toivottavasti tise et sekota rakkautta siihen mitä äitisi teki sinulle.

Äitini rakasti minua ihan liikaakin. Se meni sairaalloisuuteen asti ja vieläkin keski-iässä näen painajaisia siitä, mitä hän teki minulle. Sairaalloisuuden asti oli vielä sitä luokkaa, että en ole mistään lukenut/nähnyt/kuullut mitään vastaavaa tähän päivään mennessä. Ei ole mitään mieltäylentävää ajateltavaa tämä, joten mieluiten olen ajattelematta. Koska olen miespuolinen olento, koen lapsuuteni vieläkin häpeällisempänä.

Isäni sen sijaan oli kunnon mies ja häntä arvostan suuresti ja kunnioitan.

Eikö sua itseäsi sitten ole rakastettu? :/

Minulle on aina pahimpien riitojen ja tappeluidenkin aikana sanottu, että olen rakas. Rasittava, mutta rakas.

Yksin jätettiin, enkä ollut tervetullut kummankaan vanhemman kotiin.



Nyt aikuisena seura kelpaisi, mutta en vain osaa olla lämmin vanemmilleni.



Välillä tuo rakkaudettomuuden kokemus palaa mieleen jostain syvältä, vaikka olenkin myöhemmin tullut rakastetuksi ja saanut rakastaa.



Ap

Yksin jätettiin, enkä ollut tervetullut kummankaan vanhemman kotiin.

Nyt aikuisena seura kelpaisi, mutta en vain osaa olla lämmin vanemmilleni.

Välillä tuo rakkaudettomuuden kokemus palaa mieleen jostain syvältä, vaikka olenkin myöhemmin tullut rakastetuksi ja saanut rakastaa.

Ap

Ei sinulta mielestäni voida odottaa lämpöä vanhempiasi kohtaan. Mutta sen etsiminen saattaisi helpottaa omaa oloasi. Toivon, että kokemuksesi ja se, miten käsittelet niitä tekevät sinusta vahvemman äidin omille lapsillesi.

ja saan yhä kuulla säännöllisin väliajoin miten kauhean oon ja mahdoton rakastaa.



Onneksi isä on jo kuollut, väheni sen puoleen se rakkaudettomuus. Mutta äiti jatkaa yhä.



Eihän se hyviä elämäneväitä anna, silti jotenkuten elämässä pärjännyt. Tai ainakin hengissä.

pikkuveljeni oli lapsena vaativa joten itse jäin usein sen varjoon. hän sai helposti tahtonsa läpi jne. tästä on aikuisena keskusteltu vanhempien kans ja he kyllä myöntävät "menneen sieltä mistä aita on matalin". en kuitenkaan ole millään tavalla katkera... omalla tavallaan sama pätee meillä nykyään kotona lasten kanssa. nuorempi tahtoo jäädä paitsioon vanhemman takia. asiaa ollaan tietenkin tietoisesti korjattu

Olen niin surullinen, kun omani eivät ole koskaan nähneet tai ainakaan myöntäneet, että olisivat tehneet jotakin väärin. Oma elämä ja uusi kumppani ensin, lapset hylättiin. Enää en jaksa edes yrittää keskustella.



Onneksi minulla on siskoni.



Ap onnellisen elämän keskellä yllättäen surun vallassa

välttää ettei omasta lapsestani tuntuisi siltä.

Mitä tehdä? Koitan usein sanoa, että rakastan. Myös sen jälkeen jos olen raivonnut, niin sanon että silti, vaikka joskus huudan, niin rakastan aina.

Liian usein annan lapsen olla omissa oloissaan leikkimässä ja tekemässä mitä tahtoo, koska silloin minäkin saan omaa rauhaa. En jaksa leikkiä tai lukea tai muuta yhteistä, mutta joka päivä koitan jotain pientä.. Tietenkin rakastan lasta, mutta en vain osaa olla niin lämmin ja osallistuva. :/

välttää ettei omasta lapsestani tuntuisi siltä.

Mitä tehdä? Koitan usein sanoa, että rakastan. Myös sen jälkeen jos olen raivonnut, niin sanon että silti, vaikka joskus huudan, niin rakastan aina.

Liian usein annan lapsen olla omissa oloissaan leikkimässä ja tekemässä mitä tahtoo, koska silloin minäkin saan omaa rauhaa. En jaksa leikkiä tai lukea tai muuta yhteistä, mutta joka päivä koitan jotain pientä.. Tietenkin rakastan lasta, mutta en vain osaa olla niin lämmin ja osallistuva. :/

Kyllä se lapsi sen tietää että rakastat, vaikka et sitä sanoisikaan joka päivä ja vaikka antaisit leikkiä yksinkin - sitäkin lapsi tarvitsee joskus, kuten vanhemmatkin. Pidä huolta ja ole reilusti inhimillinen ja epätäydellinen - ne täydelliset ja tunteettomat kulissit voi olla paljon kylmemmät ja rakkaudettomammat kuin elämä pienillä säröillä.

Ap

Minä olen aina tuntenut, että isäni rakastaa minua, äidistä ei samaa voi sanoa... Teininä elin päivästä toiseen ajatellen, että sitten kun en enää jaksa voin tappaa itseni ( suunnittelin jo mikä olisi minulle paras tapa). Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, ettei minussa ollut mitään isoa vikaa, vaan äitini oli se, jossa se vika oli. Myöhemmin sain tietää, että siskoni, joka oli jo muuttanut kotoa, kävi tuolloin terapiassa. Olimme siskoni kanssa etäisiä, koska ikäeroa oli paljon ja molemmat yrittivät kotona asuessaan pysyä mahdollisimman paljon poissa omilla tahoillaan. Onneksi olemme lähentyneet aikuisiällä ja voimmekin nykyään terapeuttisesti puhua keskenämme asioista, joiden kanssa molemmat koimme olevamme yksin.

Kenellekään ystävälle tällaisista asioista ei voi puhua.



Näin ajattelin nuorena, ja omilleni lähdettyäni kohtelin itseäni vuosia todella huonosti - rakkaudettomuuden takia.



Onneksi pääsin terapiaan.

Äitini rakasti minua ihan liikaakin. Se meni sairaalloisuuteen asti ja vieläkin keski-iässä näen painajaisia siitä, mitä hän teki minulle. Sairaalloisuuden asti oli vielä sitä luokkaa, että en ole mistään lukenut/nähnyt/kuullut mitään vastaavaa tähän päivään mennessä. Ei ole mitään mieltäylentävää ajateltavaa tämä, joten mieluiten olen ajattelematta. Koska olen miespuolinen olento, koen lapsuuteni vieläkin häpeällisempänä.



Isäni sen sijaan oli kunnon mies ja häntä arvostan suuresti ja kunnioitan.

Äitini rakasti minua ihan liikaakin. Se meni sairaalloisuuteen asti ja vieläkin keski-iässä näen painajaisia siitä, mitä hän teki minulle. Sairaalloisuuden asti oli vielä sitä luokkaa, että en ole mistään lukenut/nähnyt/kuullut mitään vastaavaa tähän päivään mennessä. Ei ole mitään mieltäylentävää ajateltavaa tämä, joten mieluiten olen ajattelematta. Koska olen miespuolinen olento, koen lapsuuteni vieläkin häpeällisempänä.

Isäni sen sijaan oli kunnon mies ja häntä arvostan suuresti ja kunnioitan.

Ei kaikki ole rakkautta, mitä rakkaudeksi kutsuttaan. Olen niin pahoillani mitä olet joutunut kokemaan. Et ole voinut valita lapsuuttasi ja kohteluasi, joten häpeään ei ole syytä (tiedän, helpommin sanottu kuin tehty). Kaikkea hyvää toivoo

Ap

kaipaa aina omilta vanhemmilta. Itse en saanut rakkautta. Koskaan en ole kuullut, että vanhempani sanoisivat rakastavansa minua. Joskus suurin toiveeni oli, että äitini pitäisi minua kädestä kiinni. Sylissä en muista koskaan olleeni,eikä minua ole halattu.

Yksi kaunis muisto on lapsuudesta: Oli kylmä talvi ilta, ja isä peitteli minut nukkumaan. Teki peitosta ikäänkuin makuupussin. Aamulla meinas itku päästä, kun huomasin, et olin potkinut makuupussin auki :(

Vieläkin kaipaan vanhemmiltani hyväksymistä. Ratkaisuissani he eivät tue vaan mollaavat. En pääse tästä koskaan yli.