Miksi ei saisi tyytyä vähempään?

Esim. minä menin naimisiin vahinkoraskauden seurauksena miehen kanssa, jota en edes tuntenut. Hän on minua 15 vuotta vanhempi enkä ikinä mitään kipinöitä häntä kohtaan ole tuntenut. Ollaan hyvin erilaisia ihmisiäkin.



Me ollaan molemmat vanhanaikaisia ihmisiä ja sitä mieltä, että kun naimisiin on menty niin siinä ollaan eikä haikailla muuta, ellei siis nyt jotain ihan äärimmäistä tule kuten väkivaltaa, juoppoutta tms. Joten ollaan päätetty että toisiimme sopeudutaan eikä haikailla muunlaisia ihmisiä.



Ja tästä asenteesta on kasvanut 13 vuoden aikana minusta aivan upean hyvä ja onnellinen avioliitto, jossa toistemme erilaisuuksista, jotka aikoinaan aiheuttivat haastetta ja ärsyttivät, on tullut rikkaus ja ihmisten ymmärtämisen opettaja, ja syvä kiintymys ja rakkaus on kasvanut ajan kanssa välillemme, syvä arvostus toista kohtaan ihmisenä. Sen rauhallisen syvän ystävyyden ja rakkauden rinnalla, jota meillä on, on jotkut kipinät ihan yhdentekeviä. Ne kipinät muutenkin tuppaavat kipinöimään aikansa ja sitten hiipumaan.



Meillä on myös oikein hyvä sukupuolielämä ollut aina, vaikka lähtökohta oli se, että vain mies oli ihastunut minuun, minä en mieheen lainkaan. Alkuun "annoin" koska se on avioliitossa tapana ja velvollisuus, vaikken nauttinutkaan, mutta vuosien myötä olen oppinut nauttimaan seksistä mieheni kanssa. Ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen erityisesti se alkoi tuntua mukavammalta, sitä enenn en tuntenut oikeni mitään fyysisiä hyviä tuntemuksia seksin aikana.

että ihmisten erilaisuus ulottuu myös tähän rakastumisjuttuun. toiset tuntuu rakastuvan vimmatusti, palavasti vaikka vuosittain (jollei useamminkin ;)). jotkut kerran tai pari elämässään. mä en ole ikinä rakastunut sillä tavalla. en tuntenut kenenkään kanssa kipinöintiä tms. olen vain ns. päätynyt yhteen muutaman miehen kanssa. suhteet ovat olleet hyviä, rakastavia, lämpimiä jnejne. ei niistä mitään ole puuttunut. paitsi siis se "akuräjähdys". en oikein usko, että olen sellaista rakastujatyyppiä. en edes teininä katsellut poikia ja ihastunut palavasti milloin kehenkin, kuten kaverini.



omalta kohdaltani uskon, että jos olisin jäänyt odottamaan/ jättäisin nyt mieheni, jotta voisin kokea tuon järjettömän rakastumisen, niin saisin odotella hamaan loppuuni asti. :D

rakkaudesta ei ole seurannut pitkässä juoksussa yhtään mitään hyvää elämässä. Minäkin olen nykyisin onnellinen ja tyytyväinen elämääni ap:n kuvaileman kaltaisessa suhteessa. Toki voi olla, että sitä kipinää kaipaa myöhemmin kun on enemmän aikaa itselleen (nyt lapset pieniä ja elämä hektistä) ja sitten voi tulla kriisi. Mistäpä tuota tietää, sen näkee sitten.

että ihmisten erilaisuus ulottuu myös tähän rakastumisjuttuun. toiset tuntuu rakastuvan vimmatusti, palavasti vaikka vuosittain (jollei useamminkin ;)). jotkut kerran tai pari elämässään. mä en ole ikinä rakastunut sillä tavalla. en tuntenut kenenkään kanssa kipinöintiä tms. olen vain ns. päätynyt yhteen muutaman miehen kanssa. suhteet ovat olleet hyviä, rakastavia, lämpimiä jnejne. ei niistä mitään ole puuttunut. paitsi siis se "akuräjähdys". en oikein usko, että olen sellaista rakastujatyyppiä. en edes teininä katsellut poikia ja ihastunut palavasti milloin kehenkin, kuten kaverini.

omalta kohdaltani uskon, että jos olisin jäänyt odottamaan/ jättäisin nyt mieheni, jotta voisin kokea tuon järjettömän rakastumisen, niin saisin odotella hamaan loppuuni asti. :D

Joo onkohan kaikki loppujenlopuksi sitten vaan kiinni ihmisluonteesta eikä itse suhteesta. Intohimoiset ihmiset kokevat kipinöitä me turvalliset järki-ihmiset emme.

Joo onkohan kaikki loppujenlopuksi sitten vaan kiinni ihmisluonteesta eikä itse suhteesta. Intohimoiset ihmiset kokevat kipinöitä me turvalliset järki-ihmiset emme.

Koen itseni hyvinkin intohimoiseksi ja tuliseksi luonteeksi, mutta samalla järki-ihmiseksi, joka en anna intohimojen heitellä minua minne sattuu vaan elän ihanteideni ja päätösteni mukaan.

t. 6

Jos teillä on paljon yhteistä kiinnostuksenkohteiden suhteen. Mielestäni jonkinlaista kemiaa täytyy olla, se on osa onnistunutta parisuhdetta. Välttämättä ei tarvita mitään syvää sielujen sympatiaa, mutta jotain sellaista pitää olla että toisen lähellä on hyvä olla, arvostaa toista, haluaa seksuaalisesti jne.. Mutta tosiaan ihmiset on niin erilaisia, toisille edes seksuaalinen vetovoima ei ole niin tärkeää, toisille taas pelkästään se.

Intuitioon kannattaa luottaa, eikä valita kumppania pelkän järjen perusteella. Molempia tarvitaan, järkeä ja tunnetta.

Itse olen kokenut myös sellaisen salamarakauden,joka roihahti hetkessä ja sammui myös parissa viikossa. Aina ei voi tietää miten käy, jos heittäytyy tunteiden vietäväksi.

Aviomieheni tapasin niin, että tutustuimme rauhallisesti ilman paineita, emmekä hypänneet heti sänkyyn. Jos aloittaa suhteen seksillä, voi alkaa kiintyä ihmiseen, joka ei välttämättä olekaan se oikea. Meni nyt vähän aiheen vierestä, mutta tällasia mietin silloin kun aloin treffailla miehiä exästä erottua.

Exän kanssa jokin selittämätön asia häiritsi ihan alusta asti. Olimme liian erilaisia enkä pystynyt kunnioittamaan kaikkia hänen ominaisuuksiaan. Parin vuoden seurustelun jälkeen aloin olla todella onneton, vaikka hän olikin ns. Hyvä ja kunnollinen mies.

Eli jos kunnioitat miestä ja teillä on samanlaiset arvot ja päämäärät, teillä on edes jonkinlaista kipinää ja seksuaalista vetovoimaa, tulette hyvin juttuun ja hänen kanssaan on hyvä olla, niin miksi eroaisitte?

Jos taas nyt jo jokin asia tai ominaisuus riitelee omasi kanssa ja vaivaa sinua, niin voin luvata, ettei se siitä helpota, vaan pahenee.

Onnea sinulle!

kuulostaa siltä, että sä oikeasti haluat tämän miehen. Silloin ei voi minusta sanoa, että "tyytyy".

Se on tyytymistä, jos oikeasti tuntee, että EI haluaisi mennä naimisiin tai muuttaa yhteen tai hankkia lasta juuri tämän tyypin kanssa, mutta tekee niin kuitenkin ettei jäisi yksin tms.

Olen tässä pohdiskellut parisuhdettani. Mies on komea, hyväsydäminen, kohtelee minua paremmin kun kukaan ja meillä on samat kiinnostuksenkohteet.

Se niinsanottu kipinä/kemia toisaalta puuttuu, en usko että hän on sielunkummpanini tai #se oikea" jos semmoiseen haluaa uskoa. Tällä palstalla osa on sanonut että turha tyytyä vähempään ja mielummin on sinkku.

Pitäisikö minun nyt sitten erota jotta joskus ehkä löytäisin jonkun elämäni suuren rakkauden, minä antisosiaalinen, ei-kaunotar tai pysyä sen miehen rinnalla kuka arvostaa minua juuri tällaisena ja tekisi mitä vaan vuokseni?

Mainittakoon että olen suuren osan nuoruudesta ja aikuisuudesta ollut melko yksinäinen, joten sinkkuna en olisi suuren kaveripiirin ympäröimänä ja eläisin villiä sinkkuelämää vaan olisin ypöyksin kotona enimmäkseen.

kuulostaa siltä, että sä oikeasti haluat tämän miehen. Silloin ei voi minusta sanoa, että "tyytyy".

Se on tyytymistä, jos oikeasti tuntee, että EI haluaisi mennä naimisiin tai muuttaa yhteen tai hankkia lasta juuri tämän tyypin kanssa, mutta tekee niin kuitenkin ettei jäisi yksin tms.

Olen tässä pohdiskellut parisuhdettani. Mies on komea, hyväsydäminen, kohtelee minua paremmin kun kukaan ja meillä on samat kiinnostuksenkohteet.

Se niinsanottu kipinä/kemia toisaalta puuttuu, en usko että hän on sielunkummpanini tai #se oikea" jos semmoiseen haluaa uskoa. Tällä palstalla osa on sanonut että turha tyytyä vähempään ja mielummin on sinkku.

Pitäisikö minun nyt sitten erota jotta joskus ehkä löytäisin jonkun elämäni suuren rakkauden, minä antisosiaalinen, ei-kaunotar tai pysyä sen miehen rinnalla kuka arvostaa minua juuri tällaisena ja tekisi mitä vaan vuokseni?

Mainittakoon että olen suuren osan nuoruudesta ja aikuisuudesta ollut melko yksinäinen, joten sinkkuna en olisi suuren kaveripiirin ympäröimänä ja eläisin villiä sinkkuelämää vaan olisin ypöyksin kotona enimmäkseen.

mutta roihu voi palaa nopeasti loppuun. Sen sijaan kytevä, pehmeä lämpö voi jatkua loputtomiin...



Huonot tulivertaukset sikseen. Mitä haluat? Tajunnan räjäyttävää intohimoa ja suuria, ehkä repiviäkin tunteita vai lämmintä kumppanuutta, turvallista arkea ja tasaista tyytyväisyyttä?

Jos et sä halua mitään enempää, ei siihen ole mitään pakkoa. Saa olla tyytyväinen siihen mitä on, kunhan ei kulje ympäri ruikuttamassa että ei ole sitä eikä tätä.

mutta roihu voi palaa nopeasti loppuun. Sen sijaan kytevä, pehmeä lämpö voi jatkua loputtomiin...

Huonot tulivertaukset sikseen. Mitä haluat? Tajunnan räjäyttävää intohimoa ja suuria, ehkä repiviäkin tunteita vai lämmintä kumppanuutta, turvallista arkea ja tasaista tyytyväisyyttä?

Kyllä olen tyytyväinen turvallisuuteen ja lämpimään kumppanuuteen. Vähän mietin kylläkin että kestääkö näillä suhde loppuelämän vai pitäisiikö siinä olla jonkinlaista sielunkumppanuutta?