Lue keskustelun säännöt.
Mikä olisi ensireaktiosi jos saisit selville miehesi pettäneen
01.03.2012 |
Minä aloin huutaa päin naamaa.
En harkinnut edes liiton jatkamista.
Nyt on lusikat jaossa ja avioero vireillä.
Mieliala ei ole kyllä hyvä.
Kommentit (12)
Luultavasti pakkaisin kamani ja lähtisin kaverille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olisin kyllä puulla päähän lyöty. En varmaan edes kykenisi huutamaan, itkisin vain. Huutaisin ehkä sit myöhemmin.
En hyväksy pettämistä, mutta vaikea olisi jättääkään - vaikka tosi vaikea olisi jatkaakaan.
Ihan kamala ajatus. Yhteiselämää meillä vasta 8 vuotta, mutta kyllä siinä koko elämä menisi perinpohjaisesti uusiksi.
Mies on mielestäni suoraselkäinen ja rehti. Sen luonteinen ettei pystyisi hetkeäkään elämään pettämisen kanssa tai se näkyisi todella selvästi. Olen ehkä naiivi mutta kuitenkin.
Varmaan olisin ahdistunut ja itkisin, sillä elän uskossa että tämän miehen kanssa saan vanheta. Yrittäisin kuitenkin jatkaa jos mies haluaisi.
ettei mies ikinä uskaltaisi edes pettää. Tietää, että se on maanpäällinen helvetti hänelle, jos niin tekee. Tietää, että kestän aika paljon kaikkea, mutta pettäminen on asia, jota en voi hyväksyä. Korostan, että mies ei ole mikään kynnysmatto, meillä on ihan samat säännöt kummallakin. Olen vain luonteeltani "melko ikävä", jos minua loukataan ja tämän tietää kyllä kaikki läheiseni. Ikääntymisen myötä olen kyllä rauhoittunut ja osaan nauraakin omille suuttumuksilleni, mutta pettäminen ja etenkin suhde/ihastuminen saa niskakarvani pystyyn. Toisen ihmisen kunnioittaminen ja rehellisyys on ensisijaisen tärkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja parkumaan sänkyyn peiton alle.
Sen jälkeen varmaan sisäinen kylmyys ja järjestäisin asumiskuviot.
Sen jälkeen viha ja huuto.
Sitten suru.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kysyisin, että onko käytetty kortsua ja onko mulle kenties voinut tulla jokin tauti.
Sen jälkeen varmaan heittäisin pihalle.
Ja miten en tajunnut?
Pelko siitä, että olen saanut jonkin taudin.
Varmasti itkisin ja huutaisin, mutta en miehen nähden. Hän ei näkisi kuinka minuun sattuu.
Sen jälkeen asumiskuviot menisivät uusiksi.
En voisi kuvitella jatkavani liittoa.
(Yhteiseloa meillä on nyt reilut 25 vuotta.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen valitettavasti purkanut hyvintoimivan avioliiton pikaistuksissani uskottomuuden takia. En tekisi samaa virhettä uudestaan. Odottaisin vähintään vuoden, mieluummin kaksikin vuotta, ennen kuin tekisin ratkaisuja.
Olen itsekin ollut ihastunut, vaikka suhteessa, ja tiedän, että ihastukset menevät ohi. Uskon, että vakituinen kumppani on AINA vahvoilla, jos vain jaksaa odottaa.
En pidä itseäni enkä miestäni yli-ihmisinä. Molemmat olemme erehtyväisiä, tunteiden vietävissä olevia, keskeneräisiä olentoja. Toivon, ettei kumpikaan meistä tee isoja päätöksiä pelkästään tunteiden varassa.
Jos tulisi puun takaa, järkyttyisin ensin niin pahasti etten saisi sanottua yhtään mitään. Jonkun ajan päästä saisin hirveän raivokohtauksen, huutaisin niin lujaa että ääni käheytyisi ja koko kasvot olisi ihan punaiset.
Jos olisin jo epäillyt ja asia sitten varmistuisi, alkaisin todennäköisesti huutamaan ihan täysiä.
Olisi myös tekemistä etten löisi.
Tsemppiä sulle!