Päivähoidosta: Sinä aikuinen, joka olet ollut päiväkodissa jo pienestä iästä asti:

vuoden vanhasta- tykkäsin olla siellä ja minulla oli siellä kivoja leikkejä, joita muistan lämmöllä vieläkin.



Mutta muistan myös kuinka iltapäivisin odotin pimeän tultua, että tulisivatpa vanhempani.

( minut haettiin n.16.15-16.30)



Välit vanhempiini ovat olleet aina erittäin lämpimät ja avoimet.

Ei mulla ollu mikää paras lapsuus, mutta se ei johtunu mitenkää siitä, että olin pienestä pitäen hoidossa! :D 9 kuukauden ikäsenä on kuulema mut laitettu hoitoon. En hirveesti ees muista hoitoaikoija muuta, kun että en tykänny mistää hoitopaikasta oikeen :DD ja ootin vaa, että äiti tulee hakee. Mutta siis yleensä kun mietin lapsuutta ja sitä kuka on mut kasvattanu, niin äiti tietenkin. Jotenkin muistelen aina, että äitin kanssa oltas oltu aina kotona, vaikka ei tietenkää oltu. :) ei se mun mielestä vaikuttanu mitenkään se hoitopaikka.

Veljelläni ja minulla oli hoitotäti, joka puhui suurimmaksi osaksi vierasta kieltä.



Myöhemminkin kuuluimme aina niihin lapsiin, jotka haettiin tarhasta viimeisinä kotiin.



Nykyisin olen kolmen lapsen kotiäiti.

lapsuus,ainoa mikä hermitti oli kun paras kaveri oli kotonaan eikä mun kanssa päiväkodissa.

kun ikää oli 2kk. Erittäin hyvät välit on aina ollut äitiini. Isä on jäänyt todella vieraaksi, mutta hän ei ollut iltaisinkaan kotona vaan teki reissuhommia ja muutenkin on luonteeltaan todella syrjään vetäytyvä.

ikinä ei ole ollut tunnetta, etteikö äitini olisi minut kasvattanut! Silti olen iloinen, että nykyään äitiysloma on pidempi.

muista mitään hoitopaikoistani, mutta ei tule mitään huonoja muistoja mieleen, toisin kuin muusta lapsuudestani.

Minut vietiin hoitoon sukulaisille 3kk iässä, ja päiväkotiin 9kk iässä. Ja kyllä muistoni eri päiväkodeista olivat tuohon aikaan aika kolkkoja, silloin ei mietitty lapsen parasta vaan mentiin päiväkodin ehdoilla. Minua on mm. sidottu sänkyyn päiväuniaikaan, pakkosyötetty ja suljettu yksin huoneeseen päiväkodissa. Lapsena olin sopeutuva, ujo, arka ja hiljainen - ei ihme.



Kyllähän vanhemmatkin osallistuivat kasvatukseen, kai, mutta olivat kouluaikaankin pitkiä päiviä töissä, minä iltaan yksin kotona. Vanhempani keskittyivät tuon ajan mukaan itseensä, omaan elämäänsä ja uraansa.



Kyllä koen että huonoa on lapsuus ollut tältä osin, enkä halua samaa omilleni. En ehkä ole muiden kasvattama, mutta eivät vanhempanikaan ole vastuutaan kantaneet. Yksin olen paljon kasvanut - ja se on huono se. Tosin kyllä minustakin jonkinlainen ihminen tuli, vaikka kiintymyssuhteeni vanhempiini ei varmasti ollutkaan turvallinen.

Minä olen ollut päiväkodissa 1-vuotiaasta ja vieläpä niitä lapsia, jotka viedään aamulla ensimmäisenä ja haetaan illalla viimeisenä. Silti koen lapsuuteni olleen todella onnellista aikaa ja koen olevani vanhempieni kasvatti, en päiväkodin. Tosin päiväkodissanikin olin tätien suosikki, etenkin siinä vaiheessa kun oltiin jo eskarissa ja sain todella paljon extrahuomiota ja vapauksia, mitä muille lapsille ei suotu.

kouluikään saakka. Molemmat hoitopaikat aivan ihania. Ja kaverit siellä myös mukavia. En koe, että joku muu olisi minut kasvattanut kuin äiti ja isä. Parempaa lapsuutta minulla ei olisi voinut ollakaan. Hoitoon mentiin aamulla kukonlaulun aikaan ja kun töistä vanhemmat neljältä pääsivät, hakivat kotiin.

Nyt kaksi mukulaa, ja päiväkodissa ovat.

asti hoidossa, ensin kylläkin pph:lla sitten päiväkodissa ja, mikä av-mammojen mielestä hirveintä, ekaluokkalaisesta asti yksin (tai kaverin kanssa) kotona koulun jälkeen, kunnes äiti ja sisarukset tuli töistä/päiväkodista. Ja mulla ei ole ikinä ollut oloa että joku muu olis mut kasvattanu, en ole pelännyt tai tuntenut turvattomuutta tms lässynlässyä. Vain hyviä muistoja on lapsuudesta, oli kivoja hoitajia ja leikkejä päiväkodissa. Mä en kyllä muutenkaan ymmärrä tätä vaahtoomista kun suurinpiirtein 15vuotiastakaan ei uskalleta jättää koulun jälkeen yksin ja mammojen 9v Niko-Pettereiden on tultava naisten puolelle, kun eivät osaa huolehtia itsestään sen vertaa.. SIIS haloo...

minulla ei ole mitään muistikuvia ennen 4-luokkaa.

Mietin onko mulla jonkun sortin trauma asiaan liittyen.



Pidin lapseni 6/4 vuotiaaksi kotona. Ja siillonkin koin ahdistusta laittaa lapset hoitoon. Tunnen vielä 1,5 vuoden jälkeenkin. En luota, että he ovat yvässä hoidossa. -vaikka lapset viihtyvätkin ja jäävät innolla hoitoon.

Olen syntynyt 70-luvun alussa ja olen yksinhuoltaja äidin nuorempi poika. Silloin äitiysloma oli muutaman kuukauden - joku varttuneempi isoäiti tällä palstalla varmaan osaa täsmentää - eikä hoitovapaista tainnut olla puhettakaan. Minut on siis viety päivähoitoon muutaman kuukauden iästä. Eipä siinä valinnanvaraa ollut.



Minulla on poikkeuksellisen varhaisia muistikuvia (Vaikka nuo psykologit kovin kiistelevät sellaisten mahdollisuudesta, mutta minkä ne sille voivat, että olen vielä aikuisenakin muistanut asioita, joita äitini EI ole minulle kertonut.) Olen myös oppinut puhumaan hyvin nuorena, joten muistan päiväkotiajoistani paljonkin. Siihen aikaan tosin puhuttiin seimestä ja tarhasta.



Varhaisimmat muistikuvani ovat toki vain pieniä yksityiskohtia: seimen oranssit muovimukit, päiväkodin johtajan auto, pihan muoto (kävin siellä nyt nelikymppisenä, ja olen kaikki nämä vuodet muistanut jotakuinkin oikein sen pihan), kävelemään oppiminen, kakan ja pesuaineen hajut. Ehkä varhaisin muistikuvani on tuo kävelemään oppiminen. Taapersin pihalla äitiäni vastaan, kun hän tuli hakemaan minut.



Muistan kyllä tunteneeni kiintymystä päiväkotien hoitajiin, ja inhoa erään päiväkodin henkilökuntaa kohtaan. Suhtautumiseni heihin oli selvästi erilaista kuin äitiini. Muistan myös käyttäytyneeni eri tavoin kotona kuin tarhassa. Käytösongelmani päivähoidossa alkoivat vasta kun olin noin kuuden. Siihenkin löytyi ratkaisu, sain tiettyjä vapauksia, joita muilla lapsilla ei ollut. Lähempänä kouluikää äitini omat ongelmat olivat jo lieventyneet ja muistan hänet paljon valoisampana ihmisenä kuin silloin kun olen ollut kolmen tai neljän.



Minäkään en koe olevani muiden kasvattama. En tosin kiistä, etteikö päiväkodilla olisi merkitystä. Siihen noin kuuden vuoden ikään asti muistan viihtyneeni, olihan siellä tarhassa leikkikavereita. Kahdessa viimeisessä tarhassani muistan myös olleen hyvän hengen, vaikka itse aloin oikutella.



Sanoisin, että mielikuvissani päiväkoti oli vähän kuin hyvä työpaikka: sinne oli mukava mennä, siellä oli yleensä mukava olla ja sieltä oli kiva lähteä kotiin. Lisäksi siellä oppi sosiaalisia taitoja: joka aamu käytiin kättelemässä ja kumartamassa vuorossa oleva lastentarhanopettaja ja muutoinkin tervehdittiin paikalla olevia. Sen muistan, että ateriat saattoivat olla aika vauhdikkaita ja hälyisiäkin, mutta kukin odotti vuoroaan. Nykyään ei ehkä enää lueta ruokarukouksia kuten silloin, mutta ei se vallan huonokaan tapa olisi. Se on toimiva merkki siitä, että muu touhu loppuu ja syöminen alkaa. Aterian jälkeen kiitettiin reippaasti, ja sen jälkeen sai mennä puuhaamaan omiaan, kunhan ei häirinnyt niitä, jotka vielä söivät.



Jäin tässä pohtimaan sitä 70-luvun vapautta. Lapset saivat varmasti leikkiä keskenään huomattavasti vapaammin kuin nyt. Päiväkodin tiukemmat säännöt ahdistivat kouluunmenon lähestyessä. Päivisin kaipasin sitä vapautta, joka minulla oli kotioloissa. Itse asiassa sain kulkea melko vapaasti kotipihani ja jopa lähikortteleiden alueella pikkukaupungin kesustassa.



Nyt kun katselen itseäni vaikka kymmenkunta vuotta nuorempia aikuisia, minusta tuntuu, että he ovat yhä jotenkin päiväkodissa. Töissäkin ollaan ohjatussa päivähoidossa, ei siksi että tehtäisiin mielekästä työtä. Sama koskee koulua: melkoinen osa peruskoulusta ja vielä toisenkin asteen opinnoista on silkkaa olemista opettajien valvonnassa. Tosin yläkoulussa tämä asia kuuluu aiheuttavan paikka paikoin ongelmia.



En yleistä, mutta oman kokemukseni ja ikätovereideni lapsuutta ja elämänkokemusta pohtien sanoisin, että päivähoito oli osaa hyvää lapsuutta. Kukaan tuttavani ei ikinä ole kuulteni haukkunut tarhassaoloa. Opettajien muistan sanoneen, että kun ensimmäinen luokka alkaa, oppilaista pystyi päättelemään, ketkä olivat olleet edes osapäivähoidossa ja ketkä olivat saaneet olla kotona äitinsä kanssa siihen asti. Päiväkotikonkarit osasivat käyttäytyä ryhmässä, odottaa vuoroaan, itkeskelivät vähemmä jne.



Kaikesta tästä huolimatta en koe äitini vanhemmuutta vähäiseksi. Enemmänkin sitä kuormitti nuoruuteni uudet vaikeudet. Siinäkin olen oppinut ajattelemaan, että äitini teki parhaansa. Pienipalkkainen yksinhuoltajaäitini ei vain kerta kaikkiaan jaksanut asettaa riittäviä rajoja minulle, omalaatuiselle teinille. Sen sijaan hän kyllä tuki ja kannusti minua rakentavissa harrastuksissani enemmän kuin kohtuullisesti.



Aikanaan omat lapseni tulevat pääsemään päiväkotiin. Minulla ei niitä vielä ole. Siitä voidaan sitten keskustella, että ovatko he siellä vain osan päivästä, vai seitsemästä viiteen, kuten minä olin. Voi olla, että joudun pyörtämään päätökseni, mutta sitä ei tehdä av-mammojen oikeassaolopyrkimysten vuoksi, vaan siinä tapauksessa, että lapsi ei päiväkodissa pärjää. Ja kukapa nyt ei toivoisi lapsensa oppivan sosiaaliseksi ja reippaaksi?

En todellakaan ajattele, että joku muu minut on kasvattanut. Yleensä olin viimeinen, joka sieltä haettiin vanhempien duunien takia, mutta en kyllä koskaan odotellut vanhempia kauempaa kuin viiteen. Naurattaa kaikki nämä "olet huono äiti, jos viet lapsesi päivähoitoon ennen kolmen vuoden ikää"-keskustelut kun itsekkin vien oman lapseni sinne kun hän on vuoden ikäinen. Kauheeta höösäämistä.

Niin, ja olen siis ihan tasapainoinen ihminen, jolla on todella hyvät välit vanhempiini.:)

ja olin päiväkodissa jotain 1-2 vuotiaana, ja sitten perhepäivähoidossa 5 vuotiaaksi asti, äiti jäi sitten äitiyslomalle kun pikkusisko syntyi. Päiväkodista en muista oikein mitään, enkä usko että se on pahemmin vaikuttanut mitään. Olin kai ihan tykännyt olla.

Perhepäivähoidossa en tykännyt olla, täti pakotti syömään kaikkea mitä en halunnut ja istutti kylmän ruuan ääressä pöydässä. Kun täti lähti välillä keittiöstä kävin viemässä 1-2 perunan palaa roskiin, ja sanoin tädille että söin ne. Silakkapihvit äiti löysi sitte sammareitten taskusta kun alkoi pestä pyykkiä :) En voi vieläkään sietää silakkaa. Se oli myös tympeää että täti pakotti päiväunille kun pienemmätkin meni. Pelkäsin ihan hulluna perheen teini-ikäistä poikaa joka pelotteli meitä pieniä aina. Myös se että täti pakotti meidät isommat kävelemään 4-5 kilometrin päähän kaupungin keskustaan ja takaisin oli aivan järkyttävää. Kun jalkapohjaani alkoi pistää, täti tiuskaisi että älä teeskentele.

Kun kaaduin metsässä leikkiessä ja polveen tuli kipeää täti sanoi että ei siinä mitään ole, kotona äiti huomasi että oli toppahaalarissa reikä, samoin sisähousuissa ja sukkahousuissa, ja tietysti myös polvessa, arpi näkyy vieläkin.

Kyllä olin onnellinen kun sain jäädä sieltä pois.

Silti en tunne että minut olisi jotenkin huonommin kasvatettu, äitini ja mumma kasvattivat minua, ei hoitotäti.

Suurin pelko mitä koin hoidossa ollessa, oli kun jouduin toisen tädin kotiin päiväksi, oli aamu vielä pimeä, ja täti keitteli keittiössä isossa kattilassa jotain mielestäni noitasoppaa, keittiössä oli vain pieni kaapinalusvalo päällä joka toi pelottavan tunnelman. Sitten täti vielä sanoi että tekee siskonmakkarasoppaa, en ollut koskaan kuullut sellaisesta, ja voitte kuvitella miltä se siinä tilanteessa tuntui 4 vuotiaasta. Itkin hysteerisenä kun äidin piti lähteä töihin, olin varma että pääsen hengestäni, ja joudun sinne pataan. Ajattelin että ei äiti voi jättää minua kammottavan noita-akan luo, koska sitten emme näkisi koskaan enää.

Äiti on jälkeenpäin kertonut että se täti oli tosi mukava, ja olin tykännyt loppujen lopuksi olla siellä, itse en muista muuta kuin sen aamun kauhun.