Mitä "kieroutumia" kovan kurin ja kontrollin kasvatuksesta voi jäädä?

tuntuu olevan kova tarve esittää jotain tiukkojen rajojen vanhempaa. Niin paljon on viime vuosina mollattu vanhempia, että eivät osaa / jaksa asettaa rajoja. Aika monella on nyt sitten mennyt yli se homma, että pitää hirveesti korostaa että meillä on tiukat rajat ja ollaan näin päteviä kasvattajia.

Äitini on erittäin kontrolloiva henkilö ja isäni suosi kasvatuksessa kovaa kuria.



Lapsena opin oikein hyvin salaamaan asioita, tapahtumia, mielipiteitä, ihan kaikkea mitä nyt voisi kuvitella salaavansa.

Lapsuuskotini ulkopuolella salaamisen tarve ei ole kovin voimakas, mutta en silti pysty vapautumaan seurassa ja pelkään saavani osakseni arvostelua.



Lapsuuskodissani kyläilen toisinaan ja vanhempanikin kyläilevät meillä. Vanhemmiltani pyrin kuitenkin salaamaan aivan kaikki elämääni koskettavat asiat.

Esim. kalenterimerkinnät teen niin, että vanhempani eivät niitä ymmärrä. Ihan siitä syystä että en jaksa sitä että alkavat kyselemään, kommentoimaan kontrolloimaan jos saavat selville että minulla on vaikka lääkäriaika tulossa. Vanhempani varmaan tulisivat katsomaan paikanpäälle ja selittämään kuinka siellä pitää käyttäytyä ja mitä lääkärille voi sanoa ja mitä ei saa sanoa. Voin kuvitella äitini huutamassa pää punaisena "sinähän munaat ittes jos rintatulehuksesta meet kertomaan, sano mieluummin vaikka että varpaaseen sattuu kun kävelee ja pyydä särkylääkettä ja ab-kuuri. Se on kuule semmonen juttu että nämä leviää ympäri kylän.."



Äitini toisinaan ihmettelee miksi olen niin sulkeutunut. Joskus olen sanonutkin, ja saanut siitä haukut osakseni. Siispä jatkan sulkeutuneella salailulinjalla.



Toinen mieleen tuleva asia on hyvin suuri oman tilan, itsenäisyyden ja yksityisyyden tarve.

Lapsi oppii valehtelemaan ilmeenkään rävähtämättä ja omantunnon lainkaan kolkuttamatta.



Itsetunto tuhoutuu täysin, kun ei kelpaa itsenään lainkaan eikä koskaan.



Minäkin säälin tuota lasta :-( Onko siellä kuitenkin myös hellyyttä, hauskanpitoa lapsen kanssa?

Olen itse saanut kovan kurin kasvatuksen ja kuten jo ketjussa aiemmin vastanneesta, myös minusta on tullut hyvä omien asioiden salailija. Opin salaamaan tekemiseni ja ajatukseni jo hyvin nuorena vanhemmiltani, etenkin äidiltä, joka kurinpidosta meidän perheessämme piti huolta. Koskaan en ole jakanut ongelmiani äitini kanssa, koska häneltä ei saa tukea, vain moitteita.



Häpeän tunteista olen pyrkinyt eroon koko aikuisikäni, sillä lapsena minua moitittiin kovaan sävyyn mitä erilaisimmista asioista, josta opin ajatusmallin, että minulla on häpeällisiä ajatuksia, joita muilla ei ole ja teen asioita, jotka ovat hävettäviä. Muistan lapsuudestani mm. tapauksen, että tipahdin keinusta ja sain verinaarmuja kasvoihini ja käsiini. Siitä sain isot moitteet ja jouduin olemaan sisällä useamman päivän, äitini ei päästänyt minua ulos, koska minua olisi saanut hävetä, kun näytän niin kamalalta enkä osaa edes keinua.



Valehdella en sen sijaan osaa enkä pitää kunnolla puoliani. Olen aika pelokas luonteeltani.

kusettaja, jolla heikko itsetunto.

Sosiaalipsykologian luennoilta muistelisin, että autoritaarista persoonallisuutta aiheuttaa.

Ohessa linkki, lue ja tulkitse itse, en taida jaksaa näin myöhään enää :):



http://www.uta.fi/avoinyliopisto/arkisto/sosiaalipsykologia/autoritaari…

ja toisaaltan etsin koko ajan ihmisistä läheisyyttä mitä en saanut vanhemmiltani. Miehenkin pitäis olla mulle melkein kuin isä ja koettelen rajojani hänen kanssan kun lapsena ei saanut ikinä huutaa ja ilmaista pahaa oloa. Minussakin on sellanen sanaton häpeä, pelkään koko ajan tekeväni virheitä ja että mua ei hyväksytä eikä olekaan helppo tutustua ihmisiin. Maailma on uhkaava paikka enkä usko siinä selvíytyväni, en ole koskaan opiskellut kykyjäni ja lahjojani vastaavaa alaa koska en itseeni ole oppinut uskomaan. Omille lapsilleni yritän olla rakastavampi ja lempeämpi mutta en siinä aina kyllä onnistu.