Siis Täh? Millainen sitten on normaali irtautuminen vanhemmistaan?

Tuli mieleen tuosta toisesta ketjusta, jossa joku kirjoitti että joku jää vielä aikuisena asumaan lapsuudenkodin lähelle ja äidin uskotuksi ja kaveriksi, kun ei osata irrottautua. Siis mitä? Onko normaali irrottautuminen sitä, että asutaan mahdollisimman kaukana, ei tavata kuin jouluna ja äitienpäivänä suunnilleen ja välillä soitellaan velvollisuussoitot?? Meillä on läheiset välit vanhempiin edelleen, soitellaan päivittäin, saatetaan pistäytyä tuosta vaan käymään, tavataan usein ja vielä useammin nyt kun isovanhemmat haluavat olla lastenlasten elämässä mukana. En ole tajunnutkaan, että mulla on ilmeisesti napanuora katkaisematta?? Enkä kyllä ajatellutkaan katkaista, kun en tästä kärsi mitenkään. Myös mieheni tulee hyvin toimeen vanhempieni kanssa ja lapset tykkäävät kovasti olla mummolassa. Miksi ihmeessä Suomessa on ihanteena mahdollisimman etäiset välit omiin vanhempiin aikuisiällä???

minulla on läheiset välit vanhempiini ja asumme lähekkäin (olen kyllä myös asunut myös kauempanakin, tuhansien kilometrien päässä). Olemme melko paljon tekemisissä, soittelemme, lapset käyvät isovanhempien luona, käymme yhdessä joskus viikonloppuisin syömässä ulkona jne.

Enpä ole kyllä koskaan ajatellut, että napanuora olisi jäänyt katkaisematta. Minä elän omaa elämääni, vanhempani omaansa. Emme puutu toistemme elämään vaikka paljon olemmekin tekemisissä. Toki saatan kysyä mielipidettä johonkin asiaan, samoin tekevät vanhempani. Pitää varmasti nyt muuttaa satojen kilometrien päähän, vaihtaa puhelinnumero jne jotta on sitten napanuora katkaistu ;)

Ei sitä irroittautumista voi ulkoisista seikoista yksioikoisesti päätellä. Huonoista vanhemmista irtautuminen vain valitettavasti vaatii paljon enemmän kuin hyvistä. Tällöin välimatka ja kerran vuodessa tapaaminen voi olla hyvä merkki.

En tiedä miten asiat ovat teillä, mutta omalla kohdalla kävi niin, että vasta kun esikoiseni alkoi olla 10-vuotias olin valmis näkemään, että se läheisyys lapsuudenperheeseen, viikottaiset visiitit ja yhteiset juhlat... olivat itse asiassa nakertamassa omaa hyvinvointiani. En ollut vielä kasvanut kunnolla aikuiseksi. Oli ihanaa olla väleissä, sai lastenhoitoapua, tunnelma oli usein hyvä.

Mutta sitten tuli pieni oma kriisi ja istahdin katsomaan asioita, elämääni, omaa perhettäni ja tuskaisen, raan rehellisen katsomisen jälkeen oli todettava, että en minä koskaan pääse omaksi itsekseni, oman perheeni äidiksi, oman elämäni herraksi, jos edelleen asumme kilometrin päässä vanhemmistani ja istumme heidän kanssaaan joulupöytään.

Teki kipeää, muutto ja muuttaminen siinä kohtaa. Sattui minua, lapsiani ja vanhempiani.

Mutta, huh, miten paljon sillä olikaan tervehdyttävä vaikutus minuun, vanhempiini, sisaruksiinikin ja erityisesti oman perheeni hyvinvointiin! Sen tajusi oikeastaan kunnolla vasta, kun pääse irti.

Eikä taustalla nyt mitään suuria traumoja silti ole tai välit kokonaan ole poikki. Aitoja vain on kasvatettu.

No sitten olet irtautunut normaalilla ja terveellä tavalla, kun...

Jos äitisi/isäsi ja miehesi välillä on ristiriitatilanne; pienikin, niin empimättä käyt puolustamaan miestäsi, etkä vanhempaasi.

Siinä se punnitaan.

Meillä vaimo loikkaa isänsä ja äitinsä kelkkaan, jos minulla menee pienessäkin asiassa sukset ristiin appivanhempien kanssa. Ei ole vielä vaimoparka katkaissut napanuoraansa.

Jos taas mies laittaisi äitinsä ja isänsä vaimonsa edelle, niin vaimo ottaisi eron av-mammojen jssap-huutojen säestämänä.