Lue keskustelun säännöt.
APUA! :( Mikä auttaa kyynistymiseen? Olen äitikin..
25.01.2012 |
Vielä joitakin vuosia sitten olin symppis, mukava, empaattinen, en puhunut pahaa muista ja yritin ymmärtää erilaisia ihmisiä ja olla tuomitsematta kovin helposti.
No nyt olen menettänyt jotenkin uskon ihmisiin. Niin moni tuntuu olevan suvaitsematon, kovien arvojen kannattaja. Olen lukenut aika paljon esim. YLE:n ja Hesarin nettikeskusteluja ja olen järkyttynyt siitä ajatusmaailmasta mikä ihmisillä on. Mielipiteitä saa olla, mutta niin MONI on ihan hemmetin ilkeä ja yksisilmäinen. Nyt olen huomannut, että en jaksa enää itsekään ajatella ymmärtäväisesti eri ihmisistä, vaan ärsyynnyn helposti muista ihmisistä ja ajattelen rumasti... :( . Jotenkin ajattelen, että "varmasti tuokin on sellainen ilkeä paskanpuhuja, joten miksi olisin sille mukava".
Lapseni aloitti päiväkodin ja alussa yritin tervehtiä muita vanhempia ystävällisesti lapsia hakiessa/viedessä. Lopulta "koodi" tuli selväksi, suurin osa väistelee kontaktia, ei edes katso, ei olla ystävällisiä vaan korkeintaan katsotaan hetki ilmeettömänä. Minustakin sitten tuli tällainen veemäisen oloinen. En edes yritä enää tervehtiä tai olla mukava ja sosiaalinen.
Usko ihmisten mukavuuteen ja hyvyyteen on vähentynyt. Jos minulle tulisi nyt joku vaikea ongelma, niin en kuuna päivänä avautuisi siitä kuin ehkä yhdelle ihmiselle. On tullut niin selväksi, että moni on niin ilkeä ja ymmärtämätön, että sellaisille en koskaan pystyisi avautumaan herkistä aiheista.
Mikä auttaa tähän kyynistymiseen? Vai onko se vaan kylmää faktaa että ihmiset on monilta osin ilkeitä, ja siitä huolimatta pitää porskuttaa eteenpäin? Miten pystyisi itse olemaan empaattinen ja mukava, kun yhä harvempi tuntuu olevan sitä nykyään?
Kommentit (6)
paljon enemmän, uskoin että ihmiset pääosin tahtovat tehdä niin kuin hyvä ja oikein, ja moni ystäväni piti minua naivina. Jossain vaiheessa tuo "lapsenusko" ihmisiin väheni, kun oikeasti näin, ettei kaikki ihmiset sittenkään näytä edes tahtovan tehdä hyvää. Mutta kun ikää tuli enemmän, ymmärrykseni kasvoi, ja uskon että toisaalta ihmiset pohjimmiltaan ovat hyviä, koska vaikka he ajattelevat pahoja asioita ja tekevätkin pahasti, niin kaikilla on tarve selitellä itselleen, että ovat tehneet oikein ja hyvin. Eli tarve olla hyvä ihmisillä on, mutta taito/voimat välillä puuttuu. Ja näin on meillä kaikilla, välillä meistä jokainen tekee tyhmästi/pahasti, ja välillä oikein ja hyvin. Kukin voimavarojensa mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olisin voinut itse kirjoittaa ton tekstin, mulla on täysin samanlainen olo. Ja lisään vielä, että nykyään ihmisten kateudella ei ole mitään rajaa ja se on aivan käsittämätöntä. Kenenkään puolesta ei voida olla aidosti iloisia ja onnellisia vaan pitää sitten kadehtia ja tehdä itselleen vielä parempi tilanne kuin sillä yhdellä ja se pitää tehdä hyvin näyttävästi. Tälläinen maailma on 2012...ja kyllä mua pelottaa, kun huomaan, että alan myös olla kyyninen. Jos en olisi jo lapsiani tehnyt niin en niitä tekisi tähän koko ajan vaan sairaampaan maailmaan. Usko ihmisten hyvyyteen on mun osaltani loppu.
mielessä, että ne jotenkin paljastaisivat, millaisia ihmiset "oikeasti" ovat.
Nimettömissä nettikeskusteluissa sen sijaan tulee helposti ilmaistuksi kantansa paljon kärjekkäämmin kuin mitä oikeasti ajattelee, saati livenä kenellekään sanoo. Provoilu on yleistä ihan valtamediankin keskusteluissa.
Kirjallinen ilmaisukin on sikäli kärjistävää, että siitä puuttuu ilmeet, eleet ja äänenpainot, jotka IRL-keskustelussa lieventävät viestin jyrkkyyttä.
LISÄKSI ihmisillä on tapa kirjoittaa negatiivisista asioista herkemmin kuin positiivisista. Valittaminen on helpompaa kuin kiittäminen, aina.
Joten ei kannata näistä syistä tehdä nettikeskusteluista johtopäätöksiä ihmisluonteesta. Kun ihminen kohtaa toisen ihmisen luonnossa, kasvotusten, hän on paljon vähemmän jyrkkä kuin netitse.
Mitä päiväkotiin tulee, niin minulla on kahden lapsen historialla (lapset jo nyt alaluokilla koulussa) toisenlaisia kokemuksia. Toki jotkut ovat aamukäreitä ja illalla jo töistä tullessaan väsyneitä, mutta ystävällisyys kannattaa aina. Monen lapsen vanhemman kanssa olen ystävystynyt ja se helpottaa lastenkasvatusta: on helpompi sopia leikkitreffeistä, synttäreistä, yökyläilyistä ja vaikkapa selvitellä mahdollisia ongelmia, kun tuntee ainakin morjestustasolla toisen.
SINÄNSÄ elämänasenteena kyynisyys on minullekin ominaista. Suhtaudun noin maailmanlaajuisella mittakaavalla erittäin kyynisesti tulevaisuuteen. Mutta ihmisyksilöiden tasolla pyrin edelleen ajattelemaan ihmisistä hyvää... toki kaikilla on ns. huonot hetkensä, mutta yleensä "metsä vastaa kuten sinne huudetaan", eli jos ihmisistä olettaa hyvää, he mielellään toteuttavat odotukset. Ja jos taas odotat heistä pahaa, eivät he viitsi tsempata.
Minusta nykymaailmassa on myös makrotasolla ikäviä kehityskulkuja. Yksi on rasismin yleistyminen: osin persujen takia (mutta taustalla muitakin syitä) nykyään moni laukoo ihan julkisesti ennakkoluuloista vihapuhetta, vaikka vielä kymmenen vuotta sitten ei olisi moista ikinä kehdannut ääneen lausua. Sivistymättömästä vihasta on tullut ihan sosiaalisesti hyväksyttyä!
Toinen juttu on individualismi. Yhteishyvä ja yhteisvastuu ja velvollisuudet ovat kirosanoja nuorille ja nuorille aikuisille. Sama ihminen saattaa olla fiksu anti-globalisti ja luonnonsuojelija JA silti roskaa ja varastaa löytötavarat ja jättää pihatalkoot käymättä... eli jotenkin EI VEDETÄ YKSILÖTASOLLE YHTEISIÄ VELVOLLISUUKSIA JA NOSTETA PERSETTÄ PENKISTÄ. Kun siitä ei joudu yksilönä vastuuseen, on helppo lymytä muiden selän taakse.
En nyt syytä tuosta yksinomaan nuoria, mutta se on silti kokemukseni mukaan yleisempää nuorille, kuin iäkkäämmille sukupolville. Minut on 60- ja 70-luvulla kasvatettu ajattelemaan, että moraalisäännöt ja yhteiset velvollisuudet koskevat minua silloinkin, kun kukaan ei "näe" eikä pane minua vastuuseen, jos lusmuilen!
mielessä, että ne jotenkin paljastaisivat, millaisia ihmiset "oikeasti" ovat.
Nimettömissä nettikeskusteluissa sen sijaan tulee helposti ilmaistuksi kantansa paljon kärjekkäämmin kuin mitä oikeasti ajattelee, saati livenä kenellekään sanoo. Provoilu on yleistä ihan valtamediankin keskusteluissa.
Kirjallinen ilmaisukin on sikäli kärjistävää, että siitä puuttuu ilmeet, eleet ja äänenpainot, jotka IRL-keskustelussa lieventävät viestin jyrkkyyttä.
LISÄKSI ihmisillä on tapa kirjoittaa negatiivisista asioista herkemmin kuin positiivisista. Valittaminen on helpompaa kuin kiittäminen, aina.
Joten ei kannata näistä syistä tehdä nettikeskusteluista johtopäätöksiä ihmisluonteesta. Kun ihminen kohtaa toisen ihmisen luonnossa, kasvotusten, hän on paljon vähemmän jyrkkä kuin netitse.
Mitä päiväkotiin tulee, niin minulla on kahden lapsen historialla (lapset jo nyt alaluokilla koulussa) toisenlaisia kokemuksia. Toki jotkut ovat aamukäreitä ja illalla jo töistä tullessaan väsyneitä, mutta ystävällisyys kannattaa aina. Monen lapsen vanhemman kanssa olen ystävystynyt ja se helpottaa lastenkasvatusta: on helpompi sopia leikkitreffeistä, synttäreistä, yökyläilyistä ja vaikkapa selvitellä mahdollisia ongelmia, kun tuntee ainakin morjestustasolla toisen.
SINÄNSÄ elämänasenteena kyynisyys on minullekin ominaista. Suhtaudun noin maailmanlaajuisella mittakaavalla erittäin kyynisesti tulevaisuuteen. Mutta ihmisyksilöiden tasolla pyrin edelleen ajattelemaan ihmisistä hyvää... toki kaikilla on ns. huonot hetkensä, mutta yleensä "metsä vastaa kuten sinne huudetaan", eli jos ihmisistä olettaa hyvää, he mielellään toteuttavat odotukset. Ja jos taas odotat heistä pahaa, eivät he viitsi tsempata.
Minusta nykymaailmassa on myös makrotasolla ikäviä kehityskulkuja. Yksi on rasismin yleistyminen: osin persujen takia (mutta taustalla muitakin syitä) nykyään moni laukoo ihan julkisesti ennakkoluuloista vihapuhetta, vaikka vielä kymmenen vuotta sitten ei olisi moista ikinä kehdannut ääneen lausua. Sivistymättömästä vihasta on tullut ihan sosiaalisesti hyväksyttyä!
Toinen juttu on individualismi. Yhteishyvä ja yhteisvastuu ja velvollisuudet ovat kirosanoja nuorille ja nuorille aikuisille. Sama ihminen saattaa olla fiksu anti-globalisti ja luonnonsuojelija JA silti roskaa ja varastaa löytötavarat ja jättää pihatalkoot käymättä... eli jotenkin EI VEDETÄ YKSILÖTASOLLE YHTEISIÄ VELVOLLISUUKSIA JA NOSTETA PERSETTÄ PENKISTÄ. Kun siitä ei joudu yksilönä vastuuseen, on helppo lymytä muiden selän taakse.
En nyt syytä tuosta yksinomaan nuoria, mutta se on silti kokemukseni mukaan yleisempää nuorille, kuin iäkkäämmille sukupolville. Minut on 60- ja 70-luvulla kasvatettu ajattelemaan, että moraalisäännöt ja yhteiset velvollisuudet koskevat minua silloinkin, kun kukaan ei "näe" eikä pane minua vastuuseen, jos lusmuilen!
ja kapinoivat ja uhmaavat kaikkea vastaan. Ja murrosiässä tapahtuu myös jonkinlainen taantumus, usein 10 v. lapsi on paljon fiksumpi kuin sama lapsi 14-15 vuotiaana. Ja nykyään nuoruus kestää kauemmin kuin ennen, ei tarvitse oppia ottamaan vastuuta itestään ja käytöksestään ennen kuin vasta päälle parikymppisenä.
Uskon, että nykynuorista kasvaa ihan yhtä fiksuja kuin aiemmistakin sukupolvista, ellei fiksumpiakin, näin todistaa historiakin - jo antiikin Roomassa valiteltiin nuorten velttoutta ja huonoja tapoja, ei ollut maailma enää entisensä (onneksi, näin jälkikäteen ajatellen ;-))
Mutta kun tämä itsekkyys on ihan tutkittukin sukupolvikysymys, ja koskee siis kolmikymppisiäkin. Se on sellaista yhteiskunnallisen vastuun ja yhteisöajattelun rapautumisen tulosta, joka iski päälle 1980-luvulla - ja nämä ovat siis 80-luvulla syntyneitä ja sitä nuorempia.
kokemusta samanlaisesta?