Oletko käynyt terapiassa? Mistä syystä? Oliko terapiasta apua?

Kerrot sen päättyneen ikävästi ja että asia painaa mieltäsi. Tämä kiinnostaa minua, koska itsellänikin päättyi suhde aika rumasti yli 10 vuotta sitten, mutten ole kuitenkaan kokenut sen estävän minua olemasta onnellinen omassa elämässäni.



Tällä palstalla varsinkin on monesti niin ikäviä erotarinoita, että hirvittää.

Olen käynyt, sekä psykologilla että psykoterapiassa. Molemmat auttoivat, mutta jännä juttu että terv.keskuksen juuri valmistunut nuori psykologi auttoi paljon enemmän kuin n. 50-v. kokenut psykoterapeutti.



Eli kannattaa olla tarkkana; jos terapia ei tunnu hyvältä/auttavalta, niin lopeta ja etsi joku toinen! Terapia on paljon henkilökemiasta kiinni, pitää löytyä luottamus ja yhteinen sävel.



Hae apua!

Lyhytterapiassa. Tuntui että ajatukset kiersivät samaa kehää, enkä saanut sitä kehää poikki. Kaikki tuntui jotenkin negatiiviselta, vaikka järjellä tiesin etteivät asiat niin olleet.



Minua toi terapia auttoi, se jotenkin katkaisi noi urautuneet ajatukset niin, että uudet tuulet alkoivat puhaltaa. Se tunne oli mieletön, vaikakkin aika pelottavakin. Mut apua noista kerroista ehdottomasti oli, tajusin omat ajatusvääristymäni ja sen, että voin opetella uuden tavan nähdä itseni ja muut.

Kävin vuoden ajan kerran viikossa. Lisänä aloitettiin Efexor-lääkitys. Masennuksen taustalla lapsuus väkivaltaisten, alkoholisoituneiden vanhempien kanssa. Terapia auttoi todella paljon! Ajattelin myöhemminkin käydä, kun tulee oman perheen hankinta eteen, etten toista omien vanhempieni ongelmia. Suosittelen!

Kävin vuoden ajan kerran viikossa. Lisänä aloitettiin Efexor-lääkitys. Masennuksen taustalla lapsuus väkivaltaisten, alkoholisoituneiden vanhempien kanssa. Terapia auttoi todella paljon! Ajattelin myöhemminkin käydä, kun tulee oman perheen hankinta eteen, etten toista omien vanhempieni ongelmia. Suosittelen!

Saan terapiaa masennukseen, sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja alkoholismiin. Terapiasta on ollut paljon hyötyä ja voin huomattavasti paremmin.

Avioeron jälkeen kävin kaksi vuotta terapiassa psykiatrian poliklinikalla.

Ilman tuota hoitosuhdetta en olisi pärjännyt tai selvinnyt.

Lapsi kuoli.



Tahdon uskoa että on ollut apua. Ainakin sinne on hyvä palata, on joku paikka joka jaksaa kuunnella.



Tässä elää vielä niin sekavaa aikaa että ei ihan tiedä miten olla ja miten toimia.

Odotan vaan milloin tutut alkaa heittämään: "Pitäis päästä jo yli!"



Voinko syyttää terapiaa jos vaan puhun lapsestani, enkä siis ole päässyt "yli"?

Miten se näkyy että on päässyt yli?

Vaikka kuolema tuli niin minulla on yhä lapsi joka eli ja tulen hänestä aina puhumaan, siitä voi kaikki olla varmoja. Saa muut mennä terapiaan jos ei kestä. ;)

Aloitin terapian vasta vuosi kuolemasta, kun tuntui, etten päässyt eteenpäin elämässä vaan junnasin vain paikoillaan. En odottanut oikeastaan mitään tuloksia terapiasta, mutta yllättävää kyllä, se auttoi. Sen lopettamisesta on nyt muutama kuukausi ja olo on ollut huomattavasti parempi ja mieli valoisampi kuin ennen terapiaa. Kannattaa sinunkin kokeilla, eihän siinä mitään menetäkään.

ensin 2krt viikossa ekat kaksi vuotta, nyt enää kerran viikossa. On auttanut, mutta apu tulee pikkuhiljaa ja enemmän tiedostomattomasti.



Jos harkitset pitäkestoista psykodynaamista terapiaa (joka on terapiamuotona sellainen, jolle on todettu tutkimuksessa pysyvimmät vaikutukset, lyhytyterapia-asiakkaista suurella osalla ongelmat palaavat vuosien kuluttua takaisin) Kannattaa heti alkuun omaksua se, että terapia on todella sitovaa. Ja muutos ei tapahdu hetkessä, tulet turhautumaan jossain vaiheessa väistämättä. Eikä terapeutti kerro sinulle mitään vastauksia tai analysoi persoonaasi käskystä. Terapia vaatii kärsivällisyyttä, mutta se myös antaa sinulle mahdollisuuden löytää ja olla oma itsesi - jos siis itse annat itsellesi siihen mahdollisuuden.



Olen itsekin kolmen vuoden aikana varmaan 10 kertaa meinannu lopettaa. Välillä ärsytti se, että ei voi lähteä matkoille silloin kuin haluaa ja joka työpaikkaan piti kertoa esimiehelle että pitää käydä kesken työpäivän terapiassa (en saanut ilta-aikaa)..



mutta onneksi en lopettanut :)

Äitini kuoleman takia about kuuden eri terapeutin luona seitsemän vuoden aikana (olin murrosikäinen tämän tapahtuessa). Oli apua. Kait?

enkä aio lopettaa. Käyn noin kerran kuukaudessa ja kroppakin kiittää. Kiltin tytön oma minä alkaa vähitellen löytyä...

aikanaan ja sain dg:ski vakavan masennuksen.Solmin terapiasuhteen,jossa kävin 2 kertaa viikossa,koko ajan töissä kumminki.Kyllä se auttoi.Nyt suunnittelen uutta kierrosta jo,mut ongelmat ovat toiset..Lapsi minulla nyt on uudesta liitosta,mutta haluan käsitellä lapsuudesta saakka vaivannutta sosiaalisten tilanteiden pelkoa,huonommuuden tunnetta ja huonoa itsetuntoa!Suosittleen!!

Olen harkinnut terapiaan menoa, sillä en ole päässyt yli 10 vuotta sitten päättyneestä suhteesta. Olen nykyään naimisissa, mutta edelleen palaan tuohon ikävästi päättyneeseen suhteeseen päivittäin. Tuntuu, että se vaikuttaa suhtautumiseeni elämään ja itseeni. Tunnen jatkuvasti riittämättömyyttä ja alemmuskomplekseja.

sillä se "pelasti" minut. En kerro mitä, mutta oli sen verran vaikeita asioita jäänyt vuosikymmenien takaa pyörimään päähän etten millään meinannut päästä asioista eteenpäin. Kävin n. vuoden (lyhyt terapia, 25 käyntiä, Kelalta), ja kyllä oli sen arvoista. Sain selvitettyä mieltäni painaneet asiat, ja nyt eivät ne enää häiritse minua + minulla oli tosi hyvä psykoterapeutti.

suosittelen ehdottomasti, hyödyin tosi paljon ja paranin.

te maksatte näistä?

Lapsi kuoli. Tahdon uskoa että on ollut apua. Ainakin sinne on hyvä palata, on joku paikka joka jaksaa kuunnella. Tässä elää vielä niin sekavaa aikaa että ei ihan tiedä miten olla ja miten toimia. Odotan vaan milloin tutut alkaa heittämään: "Pitäis päästä jo yli!" Voinko syyttää terapiaa jos vaan puhun lapsestani, enkä siis ole päässyt "yli"? Miten se näkyy että on päässyt yli? Vaikka kuolema tuli niin minulla on yhä lapsi joka eli ja tulen hänestä aina puhumaan, siitä voi kaikki olla varmoja. Saa muut mennä terapiaan jos ei kestä. ;)

jos pitäisi lopettaa lapsestaan puhuminen. ONhan hän aina sun lapsi!!! Voimia!

Hei, hyvä terapia on todella kannattavaa. Itse olen käynyt terapiassa muutaman vuoden. Minun kohdalla kadonnut elämänlaatu ja ilo tuli mukaan elämään. Hyvä tiedostaa ja käydä läpi mm. mieltä painavia, traumaatisia asioita, useinhan vaikeita tapahtumia ei halua muistella. Voi olla rankkaa mutta se kannattaa. Taistelun kautta tähtiin : ) Hyvää talven jatkoa

ensin 2krt viikossa ekat kaksi vuotta, nyt enää kerran viikossa. On auttanut, mutta apu tulee pikkuhiljaa ja enemmän tiedostomattomasti.

Jos harkitset pitäkestoista psykodynaamista terapiaa (joka on terapiamuotona sellainen, jolle on todettu tutkimuksessa pysyvimmät vaikutukset, lyhytyterapia-asiakkaista suurella osalla ongelmat palaavat vuosien kuluttua takaisin) Kannattaa heti alkuun omaksua se, että terapia on todella sitovaa. Ja muutos ei tapahdu hetkessä, tulet turhautumaan jossain vaiheessa väistämättä. Eikä terapeutti kerro sinulle mitään vastauksia tai analysoi persoonaasi käskystä. Terapia vaatii kärsivällisyyttä, mutta se myös antaa sinulle mahdollisuuden löytää ja olla oma itsesi - jos siis itse annat itsellesi siihen mahdollisuuden.

Olen itsekin kolmen vuoden aikana varmaan 10 kertaa meinannu lopettaa. Välillä ärsytti se, että ei voi lähteä matkoille silloin kuin haluaa ja joka työpaikkaan piti kertoa esimiehelle että pitää käydä kesken työpäivän terapiassa (en saanut ilta-aikaa)..

mutta onneksi en lopettanut :)

Olen miettinyt ja käynyt eri terapeuteilla mutta en ole löytänyt sellaista jonka kanssa synkkaisi heti tai ollenkaan saisi yhteyttä. En tiedä minkälaista yhteyttä hakea. Vaikea ystävystyäkin.

Mutta eikö terapeutit juuri odota että terapiassa sinä tavallaan flippaat ja löydät itsestäsi kaiken vian ja huonouden? Tuntevat sitten paremmuutta itsestään?

En tajua miksi pitää mennä tonkimaan pohjamutia. Eikö niiden voi antaa olla ja elää päivä kerrallaan suunnittelematta tulevaisuutta koska koskaan ei tiedä siitä meneekö oikein.