Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Raskas elämä, vuodatus (älä lue jossei kiinnosta)
31.01.2012 |
Elämä on ollut alusta asti epäreilua: synnyin keskosena, sairaille alkoholistivanhemmille. Jouduin jo pienenä kantamaan heistä huolta, tulemaan hylätyksi, näkemään liikaa. Koulussa olin pahasti kiusattu, minua kiusasi koko luokka ala-asteen ajan erilaisilla tavoilla. Mm. lavastettiin julmia tilanteita, eristettiin...masennuin kun olin 11, äitini kuoli yllättäen ja koulu ei enää kiinnostanut. Yläaste meni jotenkin, minut huostaanotettiin perheeseen jossa syömishäiriöinen äitipuoli kyttäsi jokaista suupalaa ja haukkui läskiksi julkisesti. Kun lukioikäinen poika yritti raiskata minut, se käännettiin niinpäin että minä 14-vuotias olin yrittänyt vietellä hänet...karkasin useamman kerran, mutta eihän minulla ollut paikkaa minne mennä. Jotenkin sinnittelin yläasteen loppuun ja hain, pakon edessä, amikseen kun en muutakaan osannut.
Amis jäi kesken, osasyynä taas kiusaus. En saanut tehtyä ryhmätehtäviä eräässä aineessa sillä kukaan ei halunnut minua porukkaansa (mm. valehtelivat tapaamisajan/paikan jne.) ja opettaja totesi että jossen saa edes yhtä tehtävää tehtyä, ei tarvitse tulla enää tunneille, hän ei päästä minua kurssista läpi. Oma opettajani otti puhutteluun ja sanoi, että tulisin uusimaan toisen vuoden tällä menolla. Jäin kotiin, lopetin koulun ja masennuin uudestaan, nyt paljon pahemmin. Sairastuin syömishäiriöön, viiltelin itseäni. Lopulta muutin omilleni kun kaikki, niin isä kuin huostaanottokotikin, kokivat minut niin "vaikeaksi". En ollut väkivaltainen, polttanut tai juonut, sekoillut tms. Minä vaan itkin ja kärsin, se ärsytti.
Asuessani omillani sairastuin psykoosiin. Toinen raiskausyritys, poikaystäväkin petti ja jätti. Eräs hullu puolituttu uhkasi tappaa minut kun en lainannut hänelle rahaa. 2 vuotta vietin kotona eläen toimeentulotuella, kyvyttömänä tekemään muuta kuin makaamaan paskaisena sohvalla ja itkemään. Lopulta sain tutun sossun kautta tukihenkilön ja pääsin hoitoon.
Tunnelin päässä alkoi näkymään vähän valoa: hoidosta oli apua ja söin lääkkeitä sen tukena. Laihduin vähän jne. eli elämä sujui paremmin kuin pitkään aikaan. Aloin seurustelemaan uudestaan ja korjasin pikkuhiljaa tulehtuneita välejäni isääni. Sitten huomasin olevani raskaana, ehkäisystä huolimatta. Muutimme yhteen poikaystävän kanssa. Tajusin jo silloin olevani idealistinen, mutta tahdoin uskoa siihen että elämä kantaa. Poikaystävän äiti oli varma että tuhoaisin hänen poikansa tulevaisuuden ja haukkui minut pystyyn aina, kun tilaisuuden sai. 2 kk ennen laskettua aikaa isäni kuoli täysin yllättäen ja minä, ainoana vastuukelpoisena sisaruksena (veli alkoholisti), hautasin toisenkin vanhempani 22-vuotiaana.
Synnytyksessä oli ongelmia, supistukset eivät alkaneet käynnistysyrityksistä huolimatta. Lopulta minut sektioitiin ja vauva saatiin nippanappa pelastettua. Olin aivan poikki kaikesta ja näin synnärillä omiani, maito ei koskaan noussut. Ensimmäisestä vauvavuodesta muistan vain sen, että sairastuin toiseen psykoosiin ja että vauva vaan huusi. Jouduimme muuttamaan homevaurion vuoksi jossain vaiheessa ja ehtipä poikaystäväni käymään vieraissakin.
Aina jaksoin, annoin anteeksi, itkin yksin ja vihasin itseäni. Koitin hoitaa ja rakastaa lastani niin hyvin kuin osasin, syyllistin joka ilta itseäni riittämättömyydestäni. Aloitin uudestaan keskusteluhoidon ja kun lapsi lopulta 3-vuotiaana aloitti päiväkodin, olin vakuuttunut siitä että kaikki tulee taas sujumaan.
Kun lapsi oli 4,5-vuotias, hän joutui ensimmäisen kerran osastohoitoon. Neurologinen vamma, asteittain paheneva. Taantumista, uudelleenopettelua, kuntoutusta. Poikaystäväni sai potkut töistä, muutimme taas. Näihin aikoihin loppui myös seksuaalinen kanssakäyminen hänen kanssaan, samoin minun kiinnostukseni koko elämää kohtaan.
Kommentit (28)
Millaista apua tunsisit tarvitsevasi jokapäiväiseen elämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hyvin, jäsennät elämääsi hyvin ja vaikutat ilmeisen älykkäältä!
Viimeksi viime keväänä psykiatri lupasi että haetaan, nyt olisi otollinen aika. Sitten hän pamautti seuraavalla kerralla että ei usko ajan sittenkään olevan hedelmällinen ja että hän muuten lopettaa työnsä. Jäin ilman työntekijää 2kk ajaksi ja kun sain uuden, hän ei uskaltanut puhua terapiasta mitään vaan meni aiemman "ohjeistuksen" mukaan. Viime viikolla sain kuulla että tämäkin työntekijä siirtyy muualle ja että saan taas uuden psykiatrin.
Kaipaisin apua siihen, miten voisin jatkaa rämpimistä vaikka olen ihan loppu ja seis. Pysähtyminen ei ole vaihtoehto.
Ap
miten olet yrittänyt parantaa elämäsi laatua?
Sulle on tapahtunut pahoja ja annat niin tapahtua, itket täällä miten huonosti sulla on.
Mielenterveysongelmaa selväsitkin sinulla on ja siitä lähetään.
Älä katso taaksesi tai valita lähtökohtiasi, älä enää sääli itseäsi.
Ota sitävastoin itseäsi niskasta kiinni, mieti mitä haluat ja mikä tekee sinut onnelliseksi.
Käännä uuai sivu elämässäsi äläkä märyä enää vanhassa.
Kirjoituksesi herätti voimakkaan ahdistuksen. Hyvin kirjoitat, siihen on helppo eläytyä. Elämäsi on ollut todella raskasta, mutta olisiko kuitenkin mahdollista katsoa eteenpäin ja löytää voimaa tulevaisuudesta? Löytäisitkö vaikka jonkun mielekkään harrastukse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onpa ollut elämä.Mäkun ajattelin aloittaa keskustelun idioottipoikakaverista mutta enpä taida...mun tutun muksulla todettiin 4v. myöskin vamma josta ei kyllä voi koskaan parantua.Heidän elämänsä meni uusiksi,kuntoutukset ja terapiat vievät aikaa.Lisäksi jatkuva huoli tulevaisuudesta on varmasti vanhemmille tuskaa.
lähimpään terveyskeskukseen ja näytä tämä tekstisi. Sinä tarvitset apua! Mutta tilanne ei ole lainkaan toivoton. Kuten joku kirjoitti, niin sinä osaat hyvin analysoida elämääsi ja itseäsi. Sinulla on viisautta. Sen avulla pääset vähitellen eteenpäin, mutta tarvitset siihen ammattiauttajan rinnalle. Terapia on aivan ehdoton sinulle, ja sen takia mene heti huomenna ja VAADI apu, joka sinulle kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole helppoa ollut ei. Olet hämmästyttävästi jaksanut.
Keskusteluapu olisi varmasti hyväksi, tuossa on niin paljon koettua. :(
En ole ammattilainen, mutta toivottavasti jaksat ajatella itseäsi - olla terveellä lailla itsekäs. Olet arvokas ihan omana itsenäsi. Jatka yh:na lapsesi kanssa, jos poikaystäväsi satuttaa sinua. Saatte yhteiskunnalta perustoimeentulon ja voit vähitellen pyrkiä tekemään (enemmän) töitä jne. Nyt on kuitenkin tärkeää, ettei kukaan ylimääräinen satuttava ihminen ole elämässäsi ja voit rauhassa löytää pieniä ja isoja asioita joista voisit pitää.
Ei kai tuollaisessa tilanteessa av:n neuvot taida auttaa. Minkä ikäinen lapsi on nyt? Saisitko lapsen päivähoitoon, niin voisit käydä töissä. Helpottaisi ainakin rahastressiä ja antaisi kontakteja muuhun maailmaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esim. ajattelin pari vuotta sitten että hakisin osa-aikatöitä jaksamiseni tueksi, jotta saisin jotain ajateltavaa lapsen lisäksi. Yhtäkään työpaikkaa en saanut, varmaan viittäkymmentä hain. Kävin työkkärin kurssin ja koitin tsempata kovasti, mutta se ei kantanut pitkälle. Hoitava tahoni oli yhteydessä työkkäriin ja keskenään sopivat, että minulle ei osoiteta mitään kursseja tms. vaan keskittyisin hoitooni täysillä. Harmi vaan että sitä terapiaa ei tullut...
Se on totta, että "märyän menneessä". Olen aina hymyillyt, kantanut kaikkea tuskaa ja paskaa sisälläni, vasta viime aikoina olen tajunnut miten paljon olen kestänyt ja se jotenkin järkytti minua.
Ap
ap on kokenut paljon enemmän kuin useimmat meistä, eikä ole voinut vaikuttaa omalla toiminnallaan etenkään lapsuuden ikäviin kokemuksiinsa. Älä vaan missään nimessä välitä lannistavista kommenteista täällä, tarvitset keskusteluapua ja tukea jostain järkevästä, elämää nähneestä ihmisestä (terapeutista tms.).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miten olet yrittänyt parantaa elämäsi laatua? Sulle on tapahtunut pahoja ja annat niin tapahtua, itket täällä miten huonosti sulla on. Mielenterveysongelmaa selväsitkin sinulla on ja siitä lähetään. Älä katso taaksesi tai valita lähtökohtiasi, älä enää sääli itseäsi. Ota sitävastoin itseäsi niskasta kiinni, mieti mitä haluat ja mikä tekee sinut onnelliseksi. Käännä uuai sivu elämässäsi äläkä märyä enää vanhassa.
paskempaa ihmistä kovin äkkiä tulee vastaan. Olet oikea idiootti.
ap sivuuta tämä idioottimainen vastaus täysin. Kirjoittaja on selkeästi tunnekylmä, varmasti koulukiusaaja ja paljon kaikkea muuta kamalaa.
ohis
Lapsi on kohta kouluiässä, joku hänen ikäänsä kysyi. Yritämme saada nyt tukiperhettä, koska meillä ei ole ketään joka ottaisi lasta hoitoon edes välillä. Arki on aika raskasta.
En kokenut yhtäkään kommenttia lannistavana, yritän pohtia mitä voisin tehdä toisin. Jotenkin vaan tuntuu että koko elämä on mennyt "ohi", siihen ei ole voinut vaikuttaa nuorempana ja nyt aikuisena tuntuu ettei jaksaminen riitä. Viimeksi jouluna itsemurha pyöri päässä, mutta en voisi jättää lastani yksin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ei tosiaan ole itsessään mikään mullistava ratkaisu, mutta ihan pikku palasena ja ideana:
Kirjoitat erittäin hyvin, ja varmasti menneen ja tulevan jäsentäminen sitä kautta on eduksi. Usein vaikeissa elämäntilanteissa kuitenkin luonnollisesti keskittyy niihin hankaliin asioihin. Sitten kun sitä voittopuoleisesti surullista tarinaa on sivukaupalla, se voi tuntua jo vyöryvän päälle.
Mitä jos joka päivä kirjoittaisit erilliseen tiedostoon/paperille kyseisestä päivästä itsellesi tapahtuneen mukavan asian / kivan mieleentullen ajatuksen / mitä tahansa pientä kaunista. Ainakin yhden asian. Ja sitten vastaavan asian lapsestasi. Joku päivä noita varmasti tulee useitakin. Vaikka olisi kuinka rankkaa, niin koeta havaita edes jotain hyvää.
Sitten kun saat tuota listaa pidemmäksi, niin niitä hyviäkin hetkiä vähitellen muistaa paremmin, eivätkä pelkästään vaikeat asiat hallitse mieltä.
Tämä ei siis todellakaan ole mikään "ratkaisuehdotus" vaikeaan elämäntilanteeseen tai vaihtoehto terapialle. En todellakaan kuvittele, että näin ne hommat vaan ratkeaa...
Pienenä konkreettisena ideana vain, mitä jaksaisi toivottavasti heti tehdä. Esim. uuden harrastuksen aloittaminen voi olla aikamoinen henkinen projekti elämäntilanteessasi, joten jos et sellaista nyt pysty, niin ehkä tällaisista pienistä jutuista eteenpäin? Samoin jos joka päivälle koetat saada itsellesi mieluisan hetken (esim. lapsen nukkuessa), jolloin keskityt vain itseesi? Tekisit jotain ihan pientäkin, vaikka haet kirjastosta kivoja lehtiä, kokeilet uutta meikkiä tms. Sekin aktivoi ja käytännössä muistuttaa, että sinä olet tärkeä.
Jos mitenkään jaksat, niin sinne terveyskeskukseen/mielenterveystoimistoon heti huomenna vaatimaan varsinaista hoitoa, ansaitset sen!
Kaikkea hyvää sinulle.
Numero 15, olet idiootti, mene nukkumaan!
Oletko kenties ikinä itse joutunut kiusatuksi, armas nro 15? Et takuulla, se paistaa tekstistäsi kauas. Ja siitä paistaa lisäksi se, että taidat olla itse niitä kiusaajia, niin siellä päiväkodissa, koulussa kuin työpaikallakin.
Oletko kenties koskaan tullut ajatelleeksi, että kiusattu ihminen muuttuu koko ajan aremmaksi, hänestä houkuu se, että hän on helppo maalitaulu sinunkaltaisillesi hyeenoille? Ehkä siinä on sen syy, että hän on joutunut koko elämänsä kestämään kiusaamista.
Niin, arvasinkin, ettet ole tullut tätä ajatelleeksi, sillä sinähän et ajattele MITÄÄN, sillä olet IDIOOTTI.
Muilta pyydän anteeksi vihapurkaustani, mutta saipahan kerrankin maistaa omaa lääkettään tuo idiootti-länkyttäjä.
Mutta en ihan oikeasti keksi nyt syytä, joka oikeuttaisi sen helvetin, josta olen selvinnyt. Eskarissa minua kiusattiin painoni vuoksi ja äitini juomisen, ala-asteella näiden sekä yksinkertaisuuteni vuoksi. Olen ollut ns. sinisilmäinen aina, se varmaan on vaikuttanut siihen miten muut minut näkevät. Koskaan ei kiusannut takaisin eikä kiusaamista toisaalta saatu loppumaan opettajan ahkeralla puuttumisellakaan.
Amiksessa kiusaaminen kuulostaa varmasti utopialta sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut. Tiedän että olin epäsuosiossa koska en tuntenut ketään enkä ollut "cool" vaan enemmänkin yksinäinen "runotyttö", joka ei osannut puolustautua. Opiskelin alaa, jossa opitaan tekemällä käsin ja usein sitä vaikeutettiin muiden taholta. Mm. työvälineitäni piilotettiin tai varastettiin ja jos yksi luokasta sai tehtäväkseen tehdä tietyn jutun muiden töille, minun työni jätettiin koskemattomaksi ja se meni pilalle. Jne.
Ap
Ps. Olen nyt aikuisiällä käynyt mm. älykkyystesteissä ja on mitattu muutakin. Ei ole löytynyt muuta kuin heikko itsetunto, krooninen masennus ja vähän epäsosiaalinen luonne.
Osaat kirjoittaa todella hyvin!
Mitäs, jos kirjoittaisit tarinasi kirjaksi? Nykyään kaikki "tositarinat" ovat suosittuja. Samalla voisit käydä läpi elämääsi ja ehkä se saisi sinut "puhdistumaan" menneisyyden taakoista.
Kirjoittaisit ensimmäisen jakson aloittaen vaikka syntymästäsi jne. Sen voisit sitten lähettää eri kustantajille ja kysyä kiinnostaisiko jatko. Siitä saattaisi tulla sinulle työ!?
Pistän tuon korvan taakse tulevaisuutta varten. Jos joskus voin paremmin, voisin ihan itseäni varten kirjoittaa sen kirjan.
Ap
Voisitko ajatella opiskelevasi itsellesi hyvän ammatin? Kun sinulla tuntuu älyä olevan. Ensin iltalukioon ja sitten.. ihan minne vain.
Vaikka ihan harrastuspohjalta ensin. Saisit muuta ajateltavaa. On sinulla kyllä kovaa ollut, mutta ei ole mahdotonta että kaikki kääntyy paremmaksi.
Alue: Aihe vapaa
Meinasin kirjoittaa vielä pitkän, pitkän jatkotarinan mutten jaksa enempää. Jotenkin aiempien muistojen nouseminen pintaan yms. väsytti.
Pointti kirjoituksessani oli se, että minä olen aivan poikka enkä tajua miksi olen enää edes hengissä. Lapsi on nyt vanhempi ja vaikkei ns. toivoton tapaus kuten aluksi luultiin, tuntuu että elämääni ei muuta mahdu kuin hänen hoitonsa, kuntoutuksensa, miehen vuorotyö ja jatkuva stressi milloin rahasta, milloin muusta.
Miten voisin päästä eteenpäin elämässäni?