Mistä apua sairaalloiseen pihiyteen?

Minun täytyy nyt ensimmäisenä tuoda tällainen ajatus, että meitä ihmisiä voi luokitella myös sen mukaan, miten tarkka/huolellinen on omaisuudestaan. En näkisi tilannettasi AINOASTAAn pihiyden ilmentymänä.

Minäkin joudun edelleen pihistelemään, sillä opiskelen, asuntolaina kummittelee ja meillä on neljä ihanaa lasta.



Lapsuuttani ei varjostanut köyhyys eikä saituus, MUTTA.. omat vanhempani ovat melko tarkkoja siitä, että tavarat pysyvät tallessa, eikä omaisuutta kohdella kaltoin. Tämä siis aivan "normaalissa" puitteissa. Minä taas olen tässä suhteessa lähes ääripää, kuten sinäkin:



- varjelen uutta laminaattilattiaamme, jossa naarmut näkyvät, ja mieleni on lähes paniikin vallassa kun vieraaksi tulee hulivililapsia, jotka tekevät hirveitä jälkiä lattiaan ja kamalia naarmuja tapettiseiniin, joita olen omat lapseni opettanut varomaan.



En näe siinä mitään pahaa, että lapsetkin opetetaan vaalimaan yhteistä omaisuutta, sillä emme todellakaan voi alkaa tapetoimaan huoneita uudestaan parin vuoden asumisen jälkeen enkä toisaalta halua asua sellaisessa kodissa, jossa kaikki on riekaleina "kun eihän meidän pikku Petteri vielä ymmärrä ettei seiniin saa piirtää".

Huoh.



Mutta älä nyt ainakaan raivoa lapsillesi. Totta kai suututtaa kun lattiaan tulee reikä, mutta sille ei sitten voi mitään. Yritä vaikka selittää, miksi sinua asia harmittaa.

Olen kyllä huono neuvomaan, sillä olen itse lähes samanlainen =)



Mutta en tosiaan ymmärrä, miten joku voi ottaa aivan rennosti, kun lapsi piirtää seinään - onko sitä sitten kiva katsella vuosikaudet? Vai onko ihmisillä tosiaan niin paljon rahaa ja viitseliäisyyttä, että voi tuosta vain tapetoida huoneen uudestaan? Juu, meille tulee maalatut seinät kun rakennetaan oma talo!

Se voisi auttaa sinua vielä avaamaan käytöstäsi ja saisit vinkkejä ehkä siitä, miten toimia niissä tilanteissa kun maailma mustenee.

muistakaa, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua madot ja kärpäsentoukat järsivät ruumistanne, eikä siellä arkussa ole tavaroita mukana.

että itse näet itsesi vain pihinä ihmisenä, joka omasta mielestään (?) aiheesta sitten kilahtaa lapsille, vaikkakin omastasikin mielestä sitten hieman liian kovin panoksin.



Mielestäni piheytesi ei tässä ole kuitenkaan se juttu, enkä usko, että lapsesikaan näkevät sinut "pihinä" tai omaisuudestaan tarkkana ihmisenä.



Vaan pelottavana, räjähdysalttiina, liikoja vaativana ihmisenä. Se mikä sinun silmissäsi on "omaisuuden tuhoamista", on lapselle vahinko. Niitä tapahtuu ihan väistämättä lapsille (siinä kuin aikuisillekin), eikä niistä saa rankaista eikä hyvänen aika ainakaan huudella ruokottomuuksia! Reagoida saa, toruakin, jospa se kannustaisi ENSI kerralla olemaan varovaisempi, mutta jos toinen ei tee sitä ilkeyttään tai tahallaan, niin kyllä tuo sinun reaktiosi on aivan liian voimakas.



Luhistua täysin, kun sakset putoavat? Kyllä, se on jonkun sortin persoonallisuushäiriön merkki ja suosittelisin keskusteluapua. Voi hyvänen aika.

muistakaa, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua madot ja kärpäsentoukat järsivät ruumistanne, eikä siellä arkussa ole tavaroita mukana.

Et ehkä ymmärtänyt ap:n ja minun (kakkosen) pointtia..? Vai enkä minä ymmärtänyt ap:tä?

Minulle ei materia ole sillä tavalla tärkeää, että palvoisin ja haalisin sitä. Enemmänkin kyse on jostain säästeliäisyydestä ja ekologisuudeta. En siis halua, että sohvamme on nuhjattu ja piirrelty parissa vuodessa pilalle, jolloin joutuisimme ostamaan uuden.

Ymmärrätkö mitä yritän tällä sanoa, vai onko ajatusmaailmani tämän asian suhteen tosiaan niin erilainen kuin muilla?

Mutta ap:lle vielä, että voitko esim. neuvolassa puhua tuosta, että hermostut lapsille liian pienestä? Ehkä sitä kautta on helpompi lähteä apua saamaan, kuin suoraan soittamalla jollekin psykologille..? :)

niin voit miettiä saako asuntoa sen jälkeen hyvin kaupaksi koko lattiaa uusimatta.. ihan vaan kuriositeettina. Sinänsä iso asia, vaikkakin syynä oli vahinko, eikä se oikeuteta kohtuuttomaan reaktioon. Sen toki myönnän ja siksi apua kyselenkin.



ap

Kannattaa googletella. Mun kaveri (nykyään entinen, juuri ko. syystä:) sairaalloisen pihi, alkaa rasittaa ennen pitkää. Muutamia esimerkkejä: kaikki tekeminen pitää järjestää niin että hänellä kuluu mahdollisimman vähän rahaa, ei tarjoa ikinä mitään, esim. jos jää kahvit velkaa, saattaa maksaa takaisin pikkukolikoina siten että jää vielä muutaman sentin vajaaksi, hänen piheys ei kohdistu pelkästään rahaan vaan myöskin mielihyvän tuottaminen toiselle on hänelle myrkkyä, on myös erittäin kateellinen ihminen.

piheys näkyy sitten vaikka ruoka- ja vaateostoksilla?



Sinuna menisin ammattiauttajalle.

valtavan huolissaan ja ahne rahasta (varmisteli että aina sitä varmasti on ja riittää) ja aivan sairaalloisen skitso omaisuudestaan. Jokainen vahinko (lapsien, naapurien tai jonkun vieraan tekemänä) oli aina häntä kohtaan henkilökohtainen loukkaus ja veti raivarikilarit aina siitä, jos joku vaikka tiputti lasin lattialle, naarmaisi oven pintaa, tai vaikka kaasutti jäljet autollaan pihanurmikolle... siis ihan mitä tahansa mikä "loukkasi" hänen suvereenia omistusoikeuttaan. Aina joko huusi, raivosi, uhkaili tai kävi kiinni. Myös vieraisiin aikuisiin, ei pelkästään meihin lapsiin.



Lapsuuteni jouduin elämään jatkuvassa pelossa ja isän raivonpurkausten ja väkivallan alaisena. Nyt aikuisena en pidä sinne mitään yhteyttä. En todellakaan päästä lapsiani sen mielipuolen psykopaatin mielivallan alle, pelkäämään jatkuvasti että milloin ukilla kilahtaa ja milloin tulee remmiä/nyrkkiä/retuutusta.



AP, sinä et ole vielä lähimaillakaan isäni käyttäytymistä, mutta jotain samaa tuossa on, siis nimenomaan siinä että omaisuuteen kohdistunut vahinko on ikäänkuin "loukkaus" sinua kohtaan. Ja siitä vedät kohtuuttomat pultit, mikä on lapsille todella stressaavaa, kuluttavaa ja henkisesti raskasta.



Suosittelen terapiaa. Sinun tapauksessasi kyse ei ole ollenkaan pihiydestä. Kyse on perusturvan puutteesta (lapsuudessa koeattua?) ja siitä että mallinnat oman itsesi ikäänkuin materiaalisiin suojamuureihin. Eli siis tavallaan se kiiltävä parketti on sinun minuutesi jatke. Jos joku loukkaa parkettia, hän loukkaa sinua. Kaikki tämä materiaan kiintyminen liittyy myös siihen perusturvan tunteeseen, eli kaikella tällä suojelet itseäsi ehkä pettymyksiltä, hylkäämisen tunteilta ja muilta.



Mene ihan oikeasti terapiaan (itsekin olen käynyt, ja sain voimia katkaista välit näännyttävään isääni - oli elämän paras päätös!) sillä siellä ihan oikeasti opit näkemään sen, mikä on TODELLINEN ongelma tuossa taustalla. Pihiys se ei ainakaan ole. Voimia sinulle, olet hyvä äiti kun ajattelet asiaa. Jo se, että mietit onko sinussa jotain vikaa, paljastaa ainakin sen että et ole narsisti. Oikea narsisti kun ei ikimaailmassa edes leikillään pohtisi että onko hänessä jotain vikaa - ei tietenkään ole kun vika on aina muissa.

vaan liian tarkka ja vaativa. Sulla ei ole elämässä ilmeisesti mitään vakavaa murehdittavaa kun materia on sulle noin tärkeää.

Koita jotenkin suhteuttaa ajatteluasi. Parketin voi aina korvata mutta toista ihmistä ei ja mielenterveyden pilaaminen lapsilta on aika rankka juttu.

On muuten yksi aspergerin oireyhtymän ongelma tuo liika tarkkuus tavaroista. Itsellä lapsi, joka erittäin tarkkaan vaalii kaikkia kirjojaan ja levyjään esimerkiksi. Yksikin naarmu ja pieni taite kirjassa aiheuttaa pahan mielen ja kohtuuttoman tunnereaktion. Toki sinulla tuo liika hysteria varmaan kumpuaa osin lapsuudestasi. Sut on kasvatettu ylihuolehtivaksi tavaroiden suhteen. Älä siirrä malliasi lapsillesi, se on ikävä perintö. Ääripäät käytöksessä on usein rasittavia piirteitä, oli sitten totaalinen huldahuoleton tai hysteerisen tarkka.

Siis äärettömän tarkka rahoistaan ja omaisuudestaan. Hänen tunteensa ja mielialansa menivät pörssikurssien mukaan ylös-alas.. Olimme jo eroamassa tämän takia, mutta tulinkin raskaaksi.



Kävin tiukkasanaisen keskustelun mieheni kanssa "kuin idiootille" selitin, että mitä kaikkea lapsi tarvitsee (siis tyyliin aikaa, rakkautta, vaippoja, vaatteita ei mitään kalliita vaunuja, uutta autoa tms.).



Kas kummaa.. kun vauva syntyi, jäivät pörssikurssit ja ura toiseksi. Mies ei enää mieti kuinka monta arkkia talouspaperia menee päivässä (menee kyllä paljon :D) eikä saa hermoromahdusta jos lattialle (parketti!) tulee naarmu. Itseasiassa elämässä on niin paljon sisältöä ja tekemistä, ettei hän edes ehdi tutkia lattian naarmutilannetta.



Ennen lapsen saamista mieheni imuroidessaan tiputti kaiuttimen lattialle ja siihen tuli pieni lommo. Siitä seurasi koko viikonlopun kestävä huonotuulisuus, tuntikausien lattian tutkiminen ja googlettaminen siitä että mitä asialle voi tehdä.. Olimme ostaneet siis uuden kodin, jossa ei naarmuja tms. ollut.



Onneksi nykyisin on elämän tärkeysjärjestys toisenlainen. Ei kukaan tietenkään tahalleen omaisuutta tuhoa, mutta joku järki pitää kyllä olla mukana.



Edelleenkään mieheni ei varmasti voisi kuvitella tilannetta, että hänellä ei olisi joku hetki mahdollisuutta ostaa jotain, jota hän haluaisi.. on siis ns. keskiluokkaisesta perheestä, eikä ole ikinä joutunut "pihistelemään".



Tämä pelko siis varjostaa meidän ihan mukavaa elämää, kun mieheni ei osaa yhtään nauttia siitä, että kahden työssäkäyvän (+yhden lapsen) perheessä ei todellisia rahahuolia ole. Siis aina jää rahaa ruokaan tai muuhun tarpeelliseen. Pienellä suunnittelulla voimme matkustaa. Jos pesukone hajoaa, se ei ole katastrofi, pystymme ostamaan uuden.. Mieheni ei halua mitään luksusta, eikä harrasta mitään kallista. Hänellä on vain tosi iso tarve haalia kasaan kauheasti rahaa.. syytä en tiedä..

Vaativa persoonallisuus



Vaativa persoonallisuus (pakko-oireinen persoonallisuushäiriö, koodi F60.5 ICD-10-luokituksessa) on persoonallisuushäiriö, johon kuuluu täydellisyyden tavoittelua ja pakko-oireisuutta. Ominaista on epäily, liikatunnollisuus ja pikkutarkkuus, huolellisuus, itsepäisyys, varovaisuus, jäykkyys ja avoimuuden puute; usein myös saituus. Pakko-oireisuus on kuitenkin lievempää kuin varsinaisessa pakko-oireisessa häiriössä.



Järjestyksen ja täydellisyyden tavoittelun takia henkilö vaikuttaa jäykältä, sulkeutuneelta ja tehottomalta. Henkilö on ylitunnollinen ja joustamaton moraalisissa asioissa. Yksityiskohdat, säännöt ja aikataulut ovat hänelle tärkeitä [1].





HOITOON TAI LAPSESI KÄRSIVÄT JA AHDISTUVAT OMASSA KODISSAAN.

niin voit miettiä saako asuntoa sen jälkeen hyvin kaupaksi koko lattiaa uusimatta.. ihan vaan kuriositeettina. Sinänsä iso asia, vaikkakin syynä oli vahinko, eikä se oikeuteta kohtuuttomaan reaktioon. Sen toki myönnän ja siksi apua kyselenkin.

ap

oikeesti? Kuuluu sarjaan normaalit elämisen merkit, kukaan ei oletakaan saavansa lapsiperheen jäljiltä priimaa asuntoa. Laita matto päälle.

rahalle. Kaikki ajatellaan rahan kautta ja kaikilla esineillä on rahallinen arvo. Juu niin onkin mutta se ei pitäisi olla päällimmäinen asia elämässä kun on lapsia. Joskus homma menee niin että se lapsi on vähemmän tärkeä kuin lattia, sohva tai juomalasi.

Meillä ei kukaan piirtele seiniin tai sohviin koska on sellainen sääntö (paitsi vahingossa) mutta tavallisen elämän tuomat kolhut pystyy helposti sietämään. Ei koko huonetta tarvitse tapetoida jos seinässä on yksi viiru.

Olen monessa suhteessa samanlainen kuin sinä. Varsinkin olen älyttömän pihi! Olen opetellut eroon siitä ja alkanut tuhlata enemmän nautintoihin, lahjoihin ja ruokaan.

tarkkoja tavaroista, aina sai pelätä, että tekee jotain väärin. Ja meillä oli todellakin tarkkaa, esim. miten imuri asetellaan siivouskomeroon letku "oikein päin", mihin kohtaan eteisessä sai astua kengät jalassa ja mihin vain sukkasillaan, jalkoja ei saanut nostaa sohvalle, koulussa pidettävillä housuilla ei saanut istua kotona mihinkään jne. Koko ajan piti varoa ettei sotke tai riko mitään.



Se oli ihan hirveää! Vaikka kuinka varoi, niin jossain vaiheessa teki jotain väärin ja siitä alkoi hillitön raivoaminen. Vieläkin puistattaa. Haluaako joku tällaiset lapsuusmuistot lapsilleen?