Asuuko kukaan muu lapsuudenkodissaan taas!?

haluisin vielä lisätä ton henkisen puolen lisäksi että tämä on kuin kaatopaikka, täällä on vielä lapsuuden leluni, piirustukseni, jokainen askarteluni (äitini on kova jemmaamaan). Oon koittanu heittää kaiken pois, varsinkin äitini/isäni/siskoni tavaroita, jotka ei tosiaankaan kuulu enää mulle mutta mitä kaapit pullottaa. Lisäks koitan olla ajattelematta ja kuulematta äitini ja isäni neuvoja tpoimia kuten ennenkin tääläl talossa on tapana ollut toimia. mutta mietin vaan onko mulla jotain henkistä ongelmaa juuri noiden lapsuuden muistojen ja neuvojen takia asua täällä vai joutuisinkohan kohtamaamaan samat ongelmat muuallakin asuessani vai liittyvätköä meidän taloon. Eli siis oliskohan oikea ratkaisu psykiatri vai muutto. Oon asunut 3 vuotta muualla ja tällaisia ongelmia/ahdistuksia mulla ei ollut.



Ymmärtääköhän kukaan muu mua? Onko kellään vastaavaa ongelmaa. AP

jos siitä luopuu ja onhan se sinun lapsillesikin pala historiaa.



Minä kyllä sisustaisin sen uusiksi eli tekisin ihan omannäköiseksi. En heittäisi pois tavaroita, mutta pitäisin esillä mieluisimmat ja säilöisit loput. Ehkä joku sisaruksista haluaisi jotain? Ja vanhemmalle polvelle selvät sävelet, kuka taloa nyt emännöi/isännöi.

ja puhetta on ollut että kun vanhemmat haluavat pienempään niin minä perheineni sitten ostettaisiin talo ja muutettaisi lapsuudenkotiini.



Ihana haave joka toivottavasti toteutuu :)



Sinulla on ilmeisesti sitten pahoja muistoja lapsuudessasi kun tuollaista ahdistusta koet? Minusta tuntuu aina kun menen vanhemmilleni, että menen kotiin. Koko perhe nukkuu siellä hyvin ja on todella rauhallinen ja levollinen olo, näin myös miehelläni. Minulla tunteet täysin toisenlaiset kun sinulla mutta voin ihan hyvin uskoa että jos talossa on lapsuudessasi tapahtunut jotain mikä nyt kaivelee niin se voi olla hyvinkin ahdistavaa " kohdata muistot" päivittäin.



Oletko ajatellut että selvittäisit ajatuksiasi ja tapahtumia joita muistelet ja jotka ahdistaa? Ja jos asuminen tulee sietämättömäksi niin voihan se miehesi toteuttaa omakotiasumishaaveitaan jossain muussakin omakotitalossa. Kyllä oman kodin pitää tuntua kodilta ja kodissaan pitää jokaisen viihtyä ja tuntea olevansa turvassa.



Koti on yksi ihmisen perusteista ja jos oma koti ahdistaa niin kyllä sillä valitettavasti on seurausta muihinkin asioihin.



*hali*

toi on tietenkin toinen puoli, eli olisi kurja myydä se tuntemattomalle. Varsinkin kun se on isäni rakentama silloin kun synnyin! Olemme sisustaneet joka huoneen nyt pintaremontilla eri näköiseksi. Mutta toisaalta puuduttaa katsella samoja huoneita nyt jo 30 vuotta. ja samoja naapureita/maisemia jne. Kiitos kuitenkin toisen puolen huomioimisesta!!!! AP

Vierailija:

jos siitä luopuu ja onhan se sinun lapsillesikin pala historiaa.

Minä kyllä sisustaisin sen uusiksi eli tekisin ihan omannäköiseksi. En heittäisi pois tavaroita, mutta pitäisin esillä mieluisimmat ja säilöisit loput. Ehkä joku sisaruksista haluaisi jotain? Ja vanhemmalle polvelle selvät sävelet, kuka taloa nyt emännöi/isännöi.

Kaikki uusiks vaan, mutta jos tuntuu että se on ITSE TALO mikä ahdistaa niin ei siinä auta kun kallonkutistaja tai pois muutto. Jos et halua asua talossa niin myyntiin vaan ja muutto. Ei kenenkään pidä kiduttaa itseään asumalla talossa jossa ei viihdy vaan sen takia että " se on osa historiaa" .

sehän siinä on kun en muista mitään kovin traumaattista lapsuudesta, ehkä vain se yleinen alakuloinen ilmapiiri. meillä ei käynyt koskaan vieraita, eikä koskaan puhuttu mistään asioista, ei ollu perheen yhteisiä juttuja, isä aina töissä. äiti väsyneenä meidän kanssa kotona. Mutta mitään ns pahaa ei ole tapahtunut.



Olen koittanut " murtaa" sitä näkyä kutsumalla paljon vieraita, ja ne piristävät kovin. Ja koittanut luoda perheen yhteisiä juttuja kotona. Mutta välilä se alakulo iskee, olla täällä neljän seinän sisällä omien lasten kanssa, niin kuin aikoinaan äitini oli meiädn kanssa tuntien syvää yksinäisyyttä. Ehkä tää ongelma on mun pään sisällä. en tiedä auttaisiko muutto. vai vcaan kunnon siivous vai pääkopan tyhjennyt. AP

koska fiilikset oli juuri noin. Isäni kuoli ja kaikki halusivat ihan muualle. Nyt on hirveä kaipuu ja haiku sinne takaisin ja tuntuu, että hätiköitiin... Eli varmaan tavallaan heittää fiilikset häränpyllyä ja kultaamme niitä lapsuudenmuistoja, kun paikkaa ja taloja ei enää meillä ole.



4

Nyt kun on mennyt muutama vuosi on kyllä jo melkein alkanut kaduttaa... Mutta täysremonttia (tai niin paljon kuin varat antavat myöten) suosittelen minäkin!

Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin sinne menemisestä.

Me asumme miehen lapsuudenkodissa ja suurimmat ongelmat ovat appivanhemmat, he kun eivät meinanneet sopeutua uuteen asuntoon. Eivät halunneet, että remontoimme, samoin huonekalut ja matot yms. jotka jättivät tänne, ne meidän olisi pitänyt pitää paikoillaan.

Nyt kun on 5 v. muutosta kulunut, alkaa helpottamaan. Kun naapuritaloonkin tehtiin sukupolvenvaihdos ja sielläkin remontoitiin paljon, niin ymmärtävät paremmin ettätämä on meidän koti, ei heidän museonsa.

kiitos teille kokemuksista!! Ap jää vielä kuuntelemaan lisää :)

Minä asun mieheni ja tyttäreni kanssa omassa " lapsuudenkodissani" . Sitaatit siksi, että olemme asuneet tässä siitä asti, kun olin yläasteella (nyt 24v).



Äitini muutti pois isäni kanssa tästä pari kuukautta ennen, kun mieheni muutti minun kanssani yhteen.



Me on sisustettu tämä omannäköiseksemme, remontoidaan parhaillaan ja hitaasti, mutta varmasti tehdään tästä omannäköistämme.



Taloon liittyy paljon erilaisia muistoja, mm. kun siskoni karkasi huoneensa ikkunasta kovan riitamme päätteeksi, kun heitin siskoa täysinäisellä vissypullolla, joka osui sitten mikroon ja teki siihen lommon, kun avasimme ekana jouluna uudessa kodissa lahjoja ja kun eräänä jouluyönä kosin miestäni vanhempieni nukkuessa seinän toisella puolella.



Me molemmat tykätään tästä kämpästä tosi paljon, ja halutaan tehdä tästä lapsillemme hyvä koti. :0).



heather, neiti-nessukka 1v4kk ja mötkö 13+2

en todellakaan palaisi lapsuudenkotiin lapsuusmuistoihin.

Elän omaa elämää ja luon oman historian omille lapsilleni. He saavat myös itsenäistyä aikoinaan ja luoda oman elämän.

Vierailija:

sehän siinä on kun en muista mitään kovin traumaattista lapsuudesta, ehkä vain se yleinen alakuloinen ilmapiiri. meillä ei käynyt koskaan vieraita, eikä koskaan puhuttu mistään asioista, ei ollu perheen yhteisiä juttuja, isä aina töissä. äiti väsyneenä meidän kanssa kotona. Mutta mitään ns pahaa ei ole tapahtunut.

Olen koittanut " murtaa" sitä näkyä kutsumalla paljon vieraita, ja ne piristävät kovin. Ja koittanut luoda perheen yhteisiä juttuja kotona. Mutta välilä se alakulo iskee, olla täällä neljän seinän sisällä omien lasten kanssa, niin kuin aikoinaan äitini oli meiädn kanssa tuntien syvää yksinäisyyttä. Ehkä tää ongelma on mun pään sisällä. en tiedä auttaisiko muutto. vai vcaan kunnon siivous vai pääkopan tyhjennyt. AP

Niin, no kannattaa pitää mielessä että asuisitte te missä tahansa niin niiden lasten kanssa olet päivät kotona ihan samanlailla. Että se asia tuskin muuttamalla paranee. Siivoa kunnolla, hommaa jotain kivaa uutta kotiin ja kesällä pihalle. Käännä asia, että asutte lapsuudenkodissasi voitoksi. Kun lapset vähän kasvaa niin menet töihin ja lapset hoitoon eikä enää seinät kaadu päälle kun elämässä on muutakin kuin " arki" . Mullakin pienet lapset ja välillä oikeasti ahdistaa vaan ja ainoastaan tää kotona olo, vaikka ihanaa lasten kanssa toki on. Käykää jossain kerhossa tai avoimessa päiväkodissa leikkimässä.

Voithan sä käydä jossain juttelemassakin ajatuksistasi, seurakunnalta ainakin saa ihan ilmaista apua.

Yritä pärjätä ja piristää itseäsi.

Hyvää Uutta Vuotta 2007 koko perheelle!

T:5

Ne kaikki ihanat lapsuusmuistot on vain muistoja, eikä lapsuutta saa takaisin vaikka tekisi mitä. Mieluummin haluan ihan oman kodin omalle perheelleni, vaikka se olisikin " käytetty" talo, jolla olisi historia joidenkin toisten ihmisten kanssa.

koko ajan mieleen. Huomaan että siellä on kaikenlaista, joka on painunut uudempien asioiden alle. Huomaan toimivani kuten äitini on toiminut, eikä kaikki ole minusta ihan toivottua.