Ystävästä kaveriksi

Harmi jos toinen haluaisi teidän olevan ystäviä ja toiselle riittää tuttavuus..

etkä huomaa myöskään ystäväsi muuttuneen. Musta on kuitenkin luonnollista, että kun kasvetaan ja tullaan vanhemmiksi, myös sisin muuttuu.



Mä olen muuttunut tosi paljon, mutta olen silti kaveri entisten ystävieni kanssa, vaikkei meillä enää mitään yhteistä olekaan. On meillä kuitenkin yhteinen menneisyys.

ajatuksenne eivät kulje enää "samaa rataa" ja siksi ystävyys hankalaa, vai onko ongelmana vain tuo ajankäyttö?



Minusta on ihan normaalia, että jossain elämänvaiheessa on enemmän aikaa ystäville ja jossain vaiheessa ne päivittäiset tai viikottaiset tapaamiset ovat vain liian usein. Ja kyllä minun mielestäni täytyy hyväksyä, että ystavällä on muutakin elämää (perhe, työ, opinnot, muut kaverit ja sukulaiset, harrastukset ym.), ja aikaa ystävän kanssa olemiseen ei ehkä ole yhtä paljon kuin aikaisemmin. Ei se minusta tarkoita, ettei ystävästä enää välittäisi. Eivät kaikki halua parhaan ystävänsäkään kanssa koko aikaa olla. Voi olla ihan hyvä ystävä, vaikka näkisi vaikka vain kerran vuodessa tai vielä harvemmin. Toki ystävyys muuttaa muotoaan vuosien varrella, mutta se täytyy vain hyväksyä.



Jos ystäväsi selvästi osoittaa, että nykyiset tapaamiskertanne ovat hänelle liian usein, niin mnusta sinun pitäisi kunnioittaa ystävyyttänne ja hänenkin toiveitaan. Toki voit sanoa, että sinä mielelläsi tapaisit ystävääsi useamminkin, mutta ymmärrät, ettei se ehkä onnistu nyt. Turha ystävää on ryhtyä siitä syyllistämään, saatat muuten todella pilata koko ystävyyden.



Sitten, jos syynä on tuo ajattelutapanne muuttuminen, niin täytyy varmaan vain hyväksyä ystävyyden "laimeneminen". Itse kuitenkin säilyttäisin jonkinlaiset välit, on ihan mahdollista, että jossain vaiheessa taas lähennytte.

yks alkaa seurustelee, menee naimisiin, saa lapsia, muuttaa maalle jne jne.

Se että teininä on ollut kuin paita ja peppu ei tarkoita että enää tarvii olla niin.

Yhdelle tosi hyvälle ystävälle seurustelu unelmien miehen kanssa tarkoitti sitä että yhteydenotto oli vain ja ainoastaan sähköpostia työaikana, kaiken ajan työn ulkopuolella eli miehelleen ja myöhemmin lapselleen.

Vasta avioero teki sen että ystävyys kelpasi, tai kaveruus enää siinä vaiheessa.

En itsekään ole sama ihminen kuin siinä vaiheessa kun tutustuttiin.

Pääasia on että ollaan edes kavereita.

minulla on yksi tällainen kaveri, joka oli aikoinaan paras ystäväni. Ajateltiin asioista useimmiten samalla tavalla, oltiin kiinnostuneita samoista asioista jne,... Mutta maailma muutti meitä eri suuntiin. Nykyään ei olla samaa mieltä oikein mistään mutta hän on säilyttänyt luonteessa vanhan ehdottomuutensa, hänen mielipiteensä on se oikea. On hirveän rasittavaa olla ihmisen kanssa, joka vääntää joka asiasta. Jos en haluakaan enää ostaa kahvin seuraksi pullaa vaan leivoksen, se on hänen mielestä älytöntä jne (outo esimerkki mutta hän haluaa jotenkin testata minua joka asiassa, että jos kuitenkin peesaisin häntä)



Minä haluaisin kovasti olla hänen kaverinsa, mutta se on niin hankalaa että parempi ilmeisesti päätyä vaan joulukortti-tuttaviksi. Hän on myöntänyt kaipaavansa niitä vanhoja aikoja mutta minä haluan vähän etäisyyttä, ei siitä oikein mitään tule.

Oletteko puhuneet asiasta, vai onko tämä vain ajautunut näin?

mutta elämä on vienyt erisuuntiin. Mikäs siinä sitten. Minulla on monta entistä ystävää, jotka ovat eri syistä jääneet vähemmälle huomiolle. JOku on muuttanut maasta, toinen vaan kiinnostunut nykyään eri asioista.



Joidenkin kanssa olen sitten lähentynyt uudestaan. Ei ystävyyttä tarvitse minusta sopia, vaan se menee niin kiinteänä kuin luonnollista on.



Jos sinulle tulee paha mieli, pidä väliä tuohon ihmiseen. Palaa lähemmäs sitten kun taas voit.

Joidenkin kanssa olen sitten lähentynyt uudestaan. Ei ystävyyttä tarvitse minusta sopia, vaan se menee niin kiinteänä kuin luonnollista on.

vaikka ei oltaisi nähty 5-10 vuoteen, ihan niinkujin niitä vuosia ei olis välissä ollutkaan. Jotkut taas aloittavat sen syyllistämisen tyyliin "miks et oo soittanut ja jos nyt tällä kertaa viitsisit vähän useammin jne". Tuota ei oikein jaksa ja välit viilenevät entisestään.

Yritin, mutta koin sen lopulta turhaksi. Entinen ystäväni sai lapsen, ja oli sitten päättänyt että vaihdetaanpas ystävyys lapsiperhetuttavuuteen. Minulla tosin ei silloin ollut lapsia, mutta tapaamistemme sisältö oli silti lapsen kasvun päivittelyä. Hän siis päivitteli, ja minä peesasin, mitä siihen nyt voi muutakaan sanoa.



Omia kuulumisiani en tietenkään kauhean tarkasti halunnut kertoa, koska perheen muut jäsenet olivat aina paikalla. Entisestä syvästä ystävyydestä kuihtui teennäinen tuttavuus. Lopetin sen sitten itse, todeten rehellisesti ääneen ettei meillä nyt ole enää mitään puhuttavaa. Ystävä ilmeisesti loukkaantui tästä, mutta minähän en ollut se joka halusi kaiken muuntaa vain omiin tarpeisiinsa sopivaksi.

Niin, tämä ystävätär on minulle edelleen läheinen. Koen hänet edelleen läheiseksi. Mutta nyt hän osoittaa teoillaan ja sanoillaankin ettei halua enää olla niin paljon tekemisissä.



Itse asiassa ehkä hän ei ole vuosikausiin tai koskaan halunnut. Olen siis pitänyt häntä parempana ystävänä kuin hän on tosiasiassa ollut. Tyyliin, jos joku kysyy, hänelle olemme ihan vain "kavereita". Minä taas vastaisin "erittäin hyvä ystävä".



Minusta tuntuisi yksinomaan pahalta ja loukatulta, jos läheisempi ystävyys olisi hänen puoleltaan loppunut, mutta silti tulisi kutsua joskus johonkin pinnalliseen seurustelutilaisuuteen. Ikään kuin olisin nyt vain jokin koriste, että on ketä kutsua jotta saadaan tarpeeksi vieraita kutsulistalle. Mieluummin jätän menemättä.



Mutta olenko tässä suhteessa jotenkin kummallisen ehdoton mielestänne? Epänormaali? Minulle tällainen ystävyyden haalistuminen merkitsee samaa asiaa kuin sen rikkoutuminen.

Yritin, mutta koin sen lopulta turhaksi. Entinen ystäväni sai lapsen, ja oli sitten päättänyt että vaihdetaanpas ystävyys lapsiperhetuttavuuteen. Minulla tosin ei silloin ollut lapsia, mutta tapaamistemme sisältö oli silti lapsen kasvun päivittelyä. Hän siis päivitteli, ja minä peesasin, mitä siihen nyt voi muutakaan sanoa.

Omia kuulumisiani en tietenkään kauhean tarkasti halunnut kertoa, koska perheen muut jäsenet olivat aina paikalla. Entisestä syvästä ystävyydestä kuihtui teennäinen tuttavuus. Lopetin sen sitten itse, todeten rehellisesti ääneen ettei meillä nyt ole enää mitään puhuttavaa. Ystävä ilmeisesti loukkaantui tästä, mutta minähän en ollut se joka halusi kaiken muuntaa vain omiin tarpeisiinsa sopivaksi.

Läheisin ystäväni ei halua lapsia, minulla on kaksi alle 2v lasta. Arvostan ystävääni todella paljon, juttelemme puhelimessa vähintään viikottain. Omaan päähäni on silti vaikea saada tällä hetkellä mahtumaan mitään järkevää, koska nukun niin huonosti ja lapset on etusijalla. En pääse mihinkään ilman lapsia, joten kahdenkeskiset jutustelut on joutuneet unholaan.

Ei tämä silti kauaa kestä, jonkin ajan päästä tilanne on taas toinen. Toivottavasti ystäväni jaksaa tästä yli, vaikkei itse lapsia haluakaan.

sellaista että kaverit vaihtuvat tilanteen ja tarpeen mukaan.



Minulla on läheisiä ihmisiä. Ne on pysyvästi otettu elämään. EIvät ne mihinkään vaihdu. Yhdessä mennään läpi ja rinnalla kuljetaan, oli sitten toisella syöpä tai lapsensaanti tai opiskeluita tai mitä milloinkin.



Luulen että ap tarkoittaa tällaista läheissuhdetta. Sellaisen katkeaminen on paljon satuttavampaa kuin vain se että jonkun hyvänpäivänkaverin kanssa ajaudutaan eri kuvioihin.

Ei tämä silti kauaa kestä, jonkin ajan päästä tilanne on taas toinen. Toivottavasti ystäväni jaksaa tästä yli, vaikkei itse lapsia haluakaan.

minä olin meistä se joka sai lapsia ensin.

Olin juuri aloittanut työt vanhempainvapaan jälkeen kun lapsi sairastui. Olin tosi lopussa valvomisen ja sairaalareissujen jälkeen ja yritin rämpiä työelämässäkin...

Ja ystävä ei kestänyt noita juttuja yhtään. En olisi saanut puhua hänelle siitä lapsesta ollenkaan sillä hän hermostui heti tuosta aiheesta. Miten minä voin yhtäkkiä unohtaa yhden perheenjäsenen, etenkin jos hän istuu juuri toipilaana sylissä tms? Minä en oikeasti jaksanut lähteä baariin tai shoppailemaan mutta ystävä tulkitsi tuon että en halua. Hitto että olisin halunnut!!!! Pyysin että antaisi vähän aikaa selvitä mutta ei suostunut.

Minusta on aivan luonnollista, että ystäviä kutsutaan esim. illallisille. Ei koristeeksi, vaan siksi, että halutaan kutsua juuri sinut (ja mahd. kumppanisi) muiden kanssa yhteistä aikaa viettämään.



Haluatko ystävyydeltä vain kahdenkeskistä aikaa ysäväväsi kanssa vai mitä tarkoitat? Mietin tässä samalla omia haalenneita ja lujittuneita ystävyyssuhteitani. Oma perhe, vasinkin ne lapset, työ ja kaikkien harrastukset vievät aikaa ystävliltä tässä elämänvaiheessa, ja voi olla todella vaikeaa tavata ystäviä usein yksittäin.

sellaista että kaverit vaihtuvat tilanteen ja tarpeen mukaan.

Minulla on läheisiä ihmisiä. Ne on pysyvästi otettu elämään. EIvät ne mihinkään vaihdu. Yhdessä mennään läpi ja rinnalla kuljetaan, oli sitten toisella syöpä tai lapsensaanti tai opiskeluita tai mitä milloinkin.

Luulen että ap tarkoittaa tällaista läheissuhdetta. Sellaisen katkeaminen on paljon satuttavampaa kuin vain se että jonkun hyvänpäivänkaverin kanssa ajaudutaan eri kuvioihin.

Pitäisin itse mielelläni läheiset ihmiset lähellä, mutta niihin suhteisiin tarvitaan kaksi. Jos toisen elämä muuttuu tai toinen ei hyväksy minun elämässäni tapahtunutta muutosta, en voi sille mitään. Silti en näe syytä katkaista välejä, vaikka ne välillä viilenisivätkin.

Yläasteella paras ystäväni ei ole enää paras ystäväni, mutta pidetään kyllä nyt taas tiiviisti yhteyttä. Hän asuu toisessa maassa ja on lähettänyt lasteni syntymistä onnittelukortteja, minä lähetin heille paketin kun kuopuksensa syntyi.

Lukiossa hyvä ystäväni päätyi kinoihin kanssani, mutta nyt taas ollaan ystäviä. Kenenkään kanssa ei ole tarvinnut välejä katkoa.

sinä kuulostat siltä, että oletbehkä asunut samalla paikkakunnalla aina eikä muutkaan ole muuttaneet pois.

3

että minulla OLI todella hyvä ystävä niinä parhaina nuoruusvuosina, oltiin ihan samanlaiset, sieluntoverit.



Mutta sitten kaikki muuttui kun sain lapsia, ja muutin toiseen kaupunkiin. Yhteydenpito jäi pelkkiin tapaamisiin n. 1-2 krt vuodessa ja nyt fb-mesettelyyn silloin tällöin (2krt/vuosi).



Minua surettaa ihan hirveästi että emme ole enää ystäviä, luokittelen meidät mieluummin kavereiksi. Ystävänpäivä-ym. kortit lähetetään puolin ja toisin.. Mutta ei siitä mitään tuu, olen miettinyt että olisko vain paras luovuttaa ja jättää kortit lähettämättä ja lopettaa muukin yhteydenpito. (Minä olen aina se, joka ehdottaa tapaamista, tai ottaa yhteyttä muuten) ..raastavaa tämä on..:*(

minulla on yksi tällainen kaveri, joka oli aikoinaan paras ystäväni. Ajateltiin asioista useimmiten samalla tavalla, oltiin kiinnostuneita samoista asioista jne,... Mutta maailma muutti meitä eri suuntiin. Nykyään ei olla samaa mieltä oikein mistään mutta hän on säilyttänyt luonteessa vanhan ehdottomuutensa, hänen mielipiteensä on se oikea. On hirveän rasittavaa olla ihmisen kanssa, joka vääntää joka asiasta. Jos en haluakaan enää ostaa kahvin seuraksi pullaa vaan leivoksen, se on hänen mielestä älytöntä jne (outo esimerkki mutta hän haluaa jotenkin testata minua joka asiassa, että jos kuitenkin peesaisin häntä) Minä haluaisin kovasti olla hänen kaverinsa, mutta se on niin hankalaa että parempi ilmeisesti päätyä vaan joulukortti-tuttaviksi. Hän on myöntänyt kaipaavansa niitä vanhoja aikoja mutta minä haluan vähän etäisyyttä, ei siitä oikein mitään tule.

Meillä myös entisen hyvän ystävän kanssa välit viilentyneet, joskus käydään kahvilla, mutta ei se ole enää ollenkaan sama. Olemme tunteneet lapsesta asti ja minä olin lapsena se ujompi ja arempi. Vuosien myötä minusta on tullut se itsevarmempi ja rohkeampi ja tuntuu, että ystävän on vaikea hyväksyä sitä. TOi pulla esimerkki oli tosi hyvä, meillä on ihan samanlaista. Esim. vaatteeni ovat yksi asia, jota ystäväni aina kommentoi, yleensä ne ovat hänestä liian hienot tms. (pukeudun ihan normaalisti, mutta farkkujen silittäminen tai viinilasin tilaaminen ravintolassa oluen sijaan ovat hänestä hienostelua...). Kun joka pikkuasiasta on ihmeellistä vääntöä, sitä ei vaan jaksa.

minun parhaat ystävät asuvat ihan toisella puolella maapalloa mutta yhteyttä pidetään lähes päivittäin koska se on nykyään niin helppoa. Vaikka ei olla nähty ikuisuuksiin, he tietävät minusta kaiken tarkemmin kuin samassa kaupungissa asuvat ihmiset.



Joillakin se muuttaminen tarkoittaa automaattisesti sitä että ystävät vaihdetaan kanssa. Minä en ymmärrä että mistä nuo ihmiset aina löytävät ne uudet ihmiset elämäänsä niin helposti, sillä en minä ainakaan ystävysty tuosta noin vaan.



Onhan se ihan kiva katsella jonkun ex-ystävän kuvaa fb:ssä kun hän kaulailee jotain uutta ystäväänsä... ja tietää että parin vuoden päästä ovat ihan ilmaa toisilleen (jos vanhat tavat jatkuvat).

He perustivat perheen ja alkoivat saamaan lapsia. Minä löysin mieheni huomattavasti vanhempana (26 v), he alle 20 v. Olemme nyt kolmekymppisiä ja vähän alle.. Nyt heillä jo kouluikäisiä lapsia, minulla ei vielä ole. Jo siitä lähtien kun alkoivat lapsia saamaan, jättivät minut päiväkahvitteluista ym. pois. Teen vuorotyötä ja usein olisin heidän kanssaan päässyt. Eli minut jätettiin tiiviistä ystäväpiiristä, koska minulla ei ole lapsia.. :(

Teen vuorotyötä ja usein olisin heidän kanssaan päässyt. Eli minut jätettiin tiiviistä ystäväpiiristä, koska minulla ei ole lapsia.. :(

yleensähän noille päiväkahveille kokoontuvat äidit lapsiensa kanssa ja se lapseton jätetään tarkoituksella pois koska eihän nuo tilaisuudet kuitenkaan niin erityisen hauskoja ole. Pienten kanssa kun on sellaista säätämistä.

Kyllähän perheen perustaminen erottaa ihmiset tehokkaasti. Meillä oli jossain vaiheessa useita ystäväperheitä joilla oli pieniä lapsia mutta tapasimme heitä silti. Nyt heidän lapset on murkkuikäisiä ja heillä on ihan eri tavalla vapaata, ts usein aikuisten ihmisten bileitä tms. Meitä ei näihin enää kutsuta koska vuorostamme elämme tuota pikkulapsiaikaa.