Masennukseen sairastuneet

mutta siis vastaus, kukaan ei tiedä, että olen sairastunut masennukseen.

Kaikkea vähätellään, tietysti masennustakin. Meillä ei saa koskaan valittaa mistään. Ulospäin näytettävä, että meillä menee hyvin, vaikka kaikki menisi päin seinää. Hirveää teatteria vaan!

Jotenkin joku todellisuudentajukin mättää. Pysy siinä nyt sitten terveenä kuin pukki!

Ymmärtävät, tietävät mikä on masennus. Tukevat, mutta eivät märehdi. Äitini on esim. taluttanut minut psykiatriselle osastolle suoraan (sen ainoan kerran kun sinne oli tarvetta).



Pystyn puhumaan lääkityksestä ja hoidoista, mutta yhtä hyvin mukanani on riemuittu, kun olen päässyt jaloilleni. Masennus on arkinen asia, kuin kertoisi heinänuhan olevan pahempana taas, mutta kyllä se siitä.



Nämä siis lähiperhettäni; isä ja äiti, sisarukset perheineen, mies ja hänen veljensä perheineen.



Muu suku anoppi mukaanlukien eivät tajua mitään. Masennus on yhtä kuin laiskuus ja laiskuus yhtä kuin ihmisarvottomuus. Käsitys ei ole muuttunut senkään jälkeen, kun anopin omat pojat (mies ja hänen veljensä) ovat kahlanneet läpi masennusta ja psykiatrisia solmukohtia.