Yhdessä, mutta eri asunnoissa... ov

ikäiset lapset ja kumpi niiden kanssa sitä arkea eläisi?

me hommattaisiin asunto jostain läheltä, että myös iltaisin voisi lapset nähdä välillä isäänsä. Koulu ja päivähoito pysyisi samassa paikassa.



Tokalla, eskarissa ja 3-vee on lapset...

vaikka ette tule toimeen sen vertaa että voisitte asua yhdessä? Eikö silloin olisi parempi jatkaa kaveripohjalta? Miten olette tulleet tehneeksi lapsia tällaisessa suhteessa?

saatteko mennä muiden kanssa?



vai varaatte toisianne?



en oikein tajua, miksi olisitte vielä "pari" jos muutatte erilleen...

meiningiltä: Jos minä en saa, et sinäkään.



Eli ette voi päästää toisianne vapauteen vaikka ette ole yhdessä tyytyväisiä. Ei kovin hyvä.

Se vaan valittaa ja vinkuu väsymystään, eikä jaksa meidän (perheen) kanssa yhtään mitään tehdä. Mielestäni arki on lasten kanssa mitä on, siitä pitäisi osata nauttia. Kiirettä pitelee ja aika kuluu nopeaa, liiankin. Eikä tämä valittamalla muuksi muutu. Arkiset asiat on pakko hoitaa, enkä jaksa enää lasten ja itseni lisäksi hoitaa myös miehen asioita ja huolehtia kaikesta.



Jos mies olisi omillaan, oppisi ottamaan vastuuta itsestään ja asioistaan. Toivon niin, ja tuossahan sen sitten viime kädessä huomaisi, että muuttuuko mikään.



Olen kerran ehdottanut eroa, mutta mies perusteli sitten että minä en voi lapsille tehdä sitä ja rikkoa perhettä. Asia jäi sitten siihen, koska aloin potea huonoa omaa tuntoa.



No joo, ajatuksiahan nuo nyt vaan on tällä hetkellä...

mekin erosimme kun lapsi oli 4 v, tosin puhe oli että eroamme ehkä kokonaan, ajattelimme kuitenkin miettiä päätöstä hetken aikaa siten, että asumme erillään. Noin vuoden päästä muutimme takaisin yhteen, ja sen jälkeen arkemme oli todella erilaista kuin ennen, koska olimme kumpikin käyneet läpi omia ongelmiamme asumuseron aikana. Olimme siis ihan tietoisesti asumuserossa, emme vain asuneet eri asunnoissa, mutta näimme viikottain, mies oli meillä välillä yötäkin eikä kummallaankaan ollut muita suhteita sinä aikana (vaikka ei ne sinänsä olisi kiellettyjä olleet).



Nyt tuosta ajasta on jo kymmenen vuotta ja hyvin menee edelleen. Olen myös ihan varma, että jos emme olisi asuneet erossa, niin ei menisi näin hyvin, ero teki meille kummallekin hyvää. Yhdessä asuen emme olisi pystyneet miettimään ongelmiamme, ne on joskus niin vaikeita, ettei niitä oikein pysty myöntämään ennen kuin elämään tulee joku todellinen muutos, kuten meillä se ero.

Asumuseron jälkeen voi pohtia, mihin suuntaan edetään.

. Jos mies olisi omillaan, oppisi ottamaan vastuuta itsestään ja asioistaan.



ja mies voisi oppia myös arvostamaan arkea lasten kanssa, kun se ei ole ihan jokapäiväistä, lisäksi mies saisi välillä hoitaa lapset ihan yksin ja voisi luoda niihin entistä läheisemmän suhteen.



Riskinä tietenkin on, että päädytte lopulliseen eroon, mutta ei se erokaan aina mikään katastrofi ole. Ja suuri osa mieheistä kyllä on eron jälkeenkin paljon tekemisissä lasten kanssa, moni enemmän kuin avioliiton aikana, joten ei se ero aina lasten ja isän suhdetta ajatellan aina niin paha asia ole.



Mutta ei sitä toki aina tarvitse erota pystyäkseen ratkaisemaan tuollaiset asiat, ehkä voitte keksiä jonkun muun tavan. Jos vaikka sinä lähtisit kerran kuussa yhdeksi viikonlopuksi kavereiden/sisarusten/vanhempien kanssa jonnekin ja jättäisi miehen yksin lasten kanssa? MInä nimittäin uskon, että jos isä ei jaksa olla lasten kanssa se usein johtuu siitä, ettei isä ole pystynyt luomaan tarpeeksi läheistä suhdetta lapsiin, koska äiti on vastannut kaikesta lapsiin liittyvästä ja (tahtomattaan) doiminoi myös isän ja lasten suhdetta. Vaikka ei se toki aina niin ole.

Itse olen eronnut lapseni isästä ja eron jälkeen hän kyllä oppi ottamaan vastuuta elämästä, ei voinut enää vedota väsymykseen tms. Yhteen ei tosin koskaan palattu, eikä se ollut suunnitelmissakaan.



Nyt olemme tahoillamme uusissa parisuhteissa, mutta minä en aio muuttaa miehen kanssa yhteen asumaan ainakaan niin pitkään aikaan kuin lapsi asuu kotona. Paljon paremmin toimii suhde kun ei asuta yhdessä.