Kommunikointivaikeudet ja ero

Luulen, että ihan turha odottaa miehen muuttuvan, ei pysty.



Voimia eroon, eihän tollaista jaksa ellet sitten ala elämään omaa elämääsi saman katon alla. Hanki keskustelutaitoinen rakastaja ja unohda miehesi vaikka asuisittekin yhdessä. Et ole enää vastuussa siitä miten teille käy.

että voiko tämä olla joku lievä kehitysvamma, joka periytyy herkästi. On aika silmiinpistävää se miten perheen sisäinen kommunikointi toimii tai siis ei toimi.

Tuskin miehesi töissä jättää pomolle vastaamatta samalla tavalla kuin sinulle kotona. On kotoa saanut huonon mallin parisuhteen ja toisen ihmisen arvostukseen. Saisitko miehen mukaan pariterapiaan?

joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle.



Meillä on ystäväperhe, jossa mies usein jättää vastaamatta vaimon suoriin kysymyksiin ja pyyntöihin. Jos pyytää jotain, ei koskaan vastaa eikä myöskään tee - paitsi ehkä omaan tahtiin. Ei suostu koskaan puhumaan mistään, on vaan hiljaa, vaikka toinen pyytää vastaamaan.



Mielestäni on erittäin raivostuttava tapa aikuiselta mieheltä! Ymmärrän sen, että ei ole oppinut kotonaan keskustelemaan asioista, mutta tuo on silkkaa vallankäyttöä...

että hän on saanut huonon mallin parisuhteeseen. Selvästikään suvun miehet eivät osaa jakaa elämäänsä naisien kanssa. Suvussa ilmenee myös sellaista, että miehien naisista puhutaan pahaa ja yksikään mies ei puolusta naistaan näiltä puheilta. Miehet (tai verisukulaiset) ovat niinkuin oma laumansa, jotka pitävät toisistaan kiinni viime kädessä, mutta muut voivat saada todella kylmää kyytiä. Itse olen pysytellyt näistä kuvioista aika kaukana. Miehen äiti on todella mukava ihminen ja vaikka hän on myös aika sisäänpäinkääntynyt, hänellä ei selvästikään ole tällaista asennevammaa. Mieheni vanhemmat erosivat miehen äidin tahdosta. Ymmärrän häntä oikein hyvin. Niin myös mieheni. Tämähän se hassua onkin, että mies todella tietää ongelman, mutta ei osaa tehdä asialle mitään.



Luulen, että parisuhdeterapia ei toimi. Mies on käynyt muista syistä terapiassa ja sanoi silloin, että ei osannut oikein siellä puhua mitään, eikä nähnyt terapiasta oikein mitään apua ongelmiinsa.

miten tällainen suhde imee kaikki voimat. Tuntuu, että toimii itse suhteen moottorina ja nyt on moottori sitten lopussa. Ei vaan jaksa. Välillä on sellainen olo, että miehestä on ihan sama vaikka kävelen ovesta ulos ja oikeastaan miksi en lähtisi. Kumpa voisinkin vielä vain marssia ovesta ulos. Nyt täytyy varmaan odottaa muutama vuosi. Anopin kohtalo edessä :( Tosin täytyy sanoa, että hän on kyllä elämässään päässyt oikein mukavasti eteenpäin eron jälkeen. Näkee selvästi, että hän on ainakin oppinut huonosta parisuhteesta. Harmi, että hänellä ei rahkeet riittäneet lähteä aiemmin ja nyt poikansa on samassa junttikierteessä.

On sulla melkoinen jääräpää miehenä.

Luulen, että parisuhdeterapia ei toimi. Mies on käynyt muista syistä terapiassa ja sanoi silloin, että ei osannut oikein siellä puhua mitään, eikä nähnyt terapiasta oikein mitään apua ongelmiinsa.

on aika osuva termi. Joskus, kun olen pyytänyt jotain tekemään, niin ei sitä tee edes kohta. Joskus kiivastun, kun pitää antaa odotuttaa pientäkin asiaa. Kun sitten kysyn, että miksi ei onnistu että tekee asian, niin hän sanoo, että älä siinä komentele. Eli ensin pyydän kauniisti. Odotan kohtuullisen ajan. Ei tapahdu mitään. Kysyn uudestaan. Jolloin hän saa oikeuden olla tekemättä ja voi vielä syyttää nalkuttamisesta. Lisäksi myöntää, että johtuu siitä, että käsken häntä (huom pyydän aluksi). Mies on kertonut, että lapsuudessa hän pakeni omaan huoneeseen kaikkia velvoitteita. Isänsä ei välittänyt tästä tuon taivaallista. Äitinsä kävi huonoin tuloksin maanittelemassa mukaan perheen puuhiin. Eron jälkeen poika saattoi lopettaa toisen vanhemman tapaamisviikonlopun sen kummemmin selittelemättä ja meni toiseen paikkaan pelaamaan tietokonepelejä. Mies myöntää itse, että teki väärin, mutta käytti tätä vanhempien miellyttämisen tarvetta häikäilemättä hyväkseen.

millaiset ovat miehen hyvät puolet.



Ehkä ei varsinaisesta kehitysvammasta ole kyse, mutta saattaahan tuossa olla jonkinlaista perinnöllistä lievää autismin kirjon juttuihin liittyvää taipumusta.



Pattitilanteeksi kuvaat tilannetta. Ongelma on todellakin aika iso, mutta onko mahdollista, että olet silti kasvattanut sitä tuskailullasi vielä isommaksi - eli siis onko niin, että miehen muut puolet, jotkut hyvät ominaisuudet joita et kerro, voisivat kuitenkin kompensoida tilannetta?



Tarkoitan sitä, että (itselläkin on kokemusta tämäntyyppisestä tilanteesta) joskus sitä saattaa oikein upota kierteeseen, jossa tilanteesta kärsittyään alkaa jotenkin jo kysyessään toimia niin, että "tietää" jo miten tässä käy. Se taas ahdistaa vastapuolta niin, että kun kerran tiedetään miten paska olen niin olen sitten.



En tiedä ymmärrätkö mitä ajan takaa, mutta...

asperger on myös käynyt mielessä, tosin hyvin lievässä muodossa. Kyllä taustalla on jotain sosiaalisten taitojen heikkoutta.



Suurimmassa osassa ihmisiä on paljon hyviä puolia. Mutta parisuhteen toimiminen vaatii kyllä minusta aina kohtuullisia kommunikointitaitoja. Minusta parisuhte ei ole mikään parisuhde, jos yhdessä ei voida sopia mistään, mitään suunnitelmia ei osata tehdä, koska ei ole sopivaa tilannetta, joissa keskustelu onnistuu.



Varmasti mies joskus kokee, että ollaan sitten paska, kun ollaan paska. Mutta tämä on minusta aikamoinen asennevamma tämäkin. Marttyyrin kanssa on aika huono elää.



Kaipaan tasavertaisuuden tunnetta. Sitä, että me yhdessä saamme elämässä myös jotain aikaan. Nyt tämä tuntuu hyvin ahdistavalta. En vaan ymmärrä miten tästä eteenpäin pääsisin. Itse olen hyvin sitoutuvaa tyyppiä, enkä todellakaan heitä lapasia nurkkaan ensimmäisissä vastoinkäymisissä. Usko pois, hyviä puolia on etsitty ja niitä olen yrittänyt pitää mielessäni. Mutta kovin heppoisilta tuntuvat tämän parisuhteen perusteet parisuhteen osalta. Meitä pitää yhdessä se, että meillä on perhe ja molemmat olemme tietoisia, että talous ei juuri nyt kestä eroa. Tai elämästä tulisi kohtuuttoman rankkaa. Olemme siinä suhteessa mukavuuden haluisia kumpikin. Lisäksi asioita ei voi tehdä hätiköiden ja asioita on pakko punnita perheen takia hyvin tarkasti.



Ilmeisesti kenelläkään ei ole tarjota mitään onnistumistarinaa. Kuulisin kyllä mielelläni, että onko joku todella onnistunut tällaisen asian kanssa elämään ja jos on niin onko se elämä ollut onnellista.

eli jotain outoa on pakko olla taustalla. Mies on myös erittäin huono ottamaan muita huomioon. Ei vaan minua, vaan kaikkia muitakin. Hänellä ei selvästikään tunnu olevan kovinkaan hyvää kuvaa siitä, mitä muut voisivat olettaa häneltä ystävänä, sukulaisena, lapsena, kumppanina. Muut eivät tietenkään koskaan vaadi samalla tavalla häneltä mitään. Jokainen tietää, että ystävästä kiinnipitäminen vaatii omia ponnisteluja ja harva kaveri jaksaa hakea ovelta mukaansa sellaista, joka ei itse tajua hakeutua muiden seuraan. Tiedän, että asia vaivaa toisinaan miestä, toisinaan hän on hyvin onnellinen siitä, että saa omaa rauhaa. Itse vaan ihmettelen, että kuvitteleeko hän todella, että kaverit tulee ja hakee hänet ulos. En usko, että kyseessä on enää masennustakaan. Jollain tapaa hän on kuitenkin aktiivinen itsekin, eikä sillä tavalla toimintakyvytön, kuten masentunut ihminen on.

että et ole heti luovuttavaa tyyppiä, enkä tarkoittanut toki mitään sellaista vihjata. Kirjoituksestasi käy nimenomaan ilmi, että olet nähnyt paljon vaivaa parisuhteen eteen. Mieskin lienee hyväntahtoinen, kun myöntää ongelman. Vaihtoehtoja on kai kaksi, siis ero tai se, että jotenkin (miten! käsitän kyllä miten vaikea se kysymys on!) onnistut muuttamaan omaa osuuttasi jotenkin. Vaikka tilanne ei olekaan sinun "syytäsi".



Kehtaan ehdottaa monen mielestä varmaan todella naurettavaa ideaa: sanot, että suunnitelmien teko ei onnistu, kun ei ole sopivaa tilannetta. Voisiko, äh, mua oikeesti nolottaa ehdottaa tätä, kun se kuulostaa niin kahjolta, mutta voisiko keskustelun läydä sähköpostilla? Jolloin mies saa valita sopivan hetken vastaamiseen? Ja sulta jää pois se vastauksen tivaaminen, joka miehen ahdistaa marttyyrinurkkaan?

sähköposteja toisillemme. Alussa se toimi, kun suhde ei ollut niin kovin vakava. Ei sitä osannutkaan odottaa toiselta niin suuria. Myöhemmin saatoin joskus kirjoittaa jostain minulle tärkeästä asiasta sähköpostilla miehelleni juuri sen takia, että oletin, että hän saisi helpommin kiinni ajatuksesta, kun saa sen lukea paperilta. Sitten kävi monesti niin, että en saanut viesteihin mitään vastausta. Jos kysyin illalla, että lukiko hän meilini tai vaikka vasta seuraavana päivänä, niin hän sanoi lukeneensa ja saattoi jotain siihen vielä sanoa pikaisesti. Mutta jos viestissä ei ole mitään selkeää kysymystä, niin mies ei tajua ottaa asioihin kantaa. En ole sen koommin kirjoitellut, koska näytti minusta sille, että miehelle oli yhdentekevää kirjoitinko hänelle vai en. Voiko tällaisia ihmisiä ollakaan. Ensin tehdään jotain sen eteen, että saadaan kumppani, joka selvästi ajaa kaikkea virkaa toisen elämässä, äiti, taloudenhoitaja, päänsilittäjä, saa kokea, että joku on läsnä.



Tuntuu todellakin kahjolta. Ei asioiden pitäisi olla näin vaikeita. Arvottomuuden tunne on pahinta. Koen, että mieheni ei arvosta minua tippaakaan.

ongelma ei oikeastaan ole miehen piirteissä vaan siinä että ne eivät vastaa odotuksiasi ja tarpeitasi.



Miehellä ei ole mitään mahdollisuuksia tehdä sinua onnelliseksi, koska hän ei ole sellainen kuin haluaisit. Mitä hyödyttää vastata jos tietää, että mikään ei riitä.

Onko tilanne pahentunut, ts. näkikö mies enemmän alussa vaivaa keskustellakseen vai onko hän aina ollut tällainen, mutta muut hyvät puolet saivat sinut aikanaan syttymään?



Koskeeko puhumattomuus asioita kaikilla tasoilla, kotitöistä suurempiin elämän suunnitelmiin? Luuletko, että hän yhtään tajuaa miten vakava tilanne on sinulle - auttaisiko se, jos kirjoittaisit/puhuisit sillä tasolla, että jos tämä asia ei muutu, niin et tiedä onko suhteen jatkolle järkeä?

odottelen liikoja. Varsinaisesti en haluaisikaan, että hän muuttuu. Olisi kiva, jos asiat olisivat vaan toisin. Lapsen takia toki toivoisin, että mieskin yrittäisi edes vähän, eikä vaan alistuisi sukunsa miesten kohtalolle.



Kyllä minä kuitenkin rakastan ja en haluaisi hänelle mitään pahaa. Hän ei ole oikein onnistunut rakentamaan ihmissuhteita ja sen hän on itsekin sanonut olevan ison ongelman elämässään. Hän myös tietää, että poikkeaa muista ja haluaisi muuttua, vaan ei käytännössä osaa.



En muuten odota, että mies tekee minusta onnellisen. En vaan pysty itse olemaan onnellinen tässä suhteessa.



Mitä tarkoitat sillä, että mitä hyödyttää vastata, jos mikään ei riitä. Kysehän on siitä, että aina ei saa edes vastausta ja moni aikuinen ihminen odottaa myös kumppaniltaan oma-aloitteisuutta ja kykyä osallistua keskusteluun, mikä ei tosiaankaan ole pelkästään kysymyksia ja vastauksia.

Onko tilanne pahentunut, ts. näkikö mies enemmän alussa vaivaa keskustellakseen vai onko hän aina ollut tällainen, mutta muut hyvät puolet saivat sinut aikanaan syttymään?

Verbaaliset taidot eivät koskaan tainneet olla se ihastumisen syy, mutta aluksi sitä ei todellakaan osannut harmitella. Useampi vuosi ollaan oltu yhdessä ja meillä on tosiaan perhe. Kyllähän tuota kommunikoinnin vaikeutta on pakko ollut osata sietää. Tuntuu vaan, että en enää jaksa olla kuminauha ja ajatustenlukija. Kadotan pian itseni, jos tämä elämä jatkuu näin.

Koskeeko puhumattomuus asioita kaikilla tasoilla, kotitöistä suurempiin elämän suunnitelmiin? Luuletko, että hän yhtään tajuaa miten vakava tilanne on sinulle - auttaisiko se, jos kirjoittaisit/puhuisit sillä tasolla, että jos tämä asia ei muutu, niin et tiedä onko suhteen jatkolle järkeä?

Kommunikointi yleensäkin on vaikeaa. Mies ei osaa vuorovaikutustaitoja. Hän ei ymmärrä, että kun kumppani yrittää avata keskustelun (aiheesta kuin aiheesta) vähintä mitä hän voisi tehdä on kohteliaasti edes katsoa silmiin ja olla läsnä. Hän saattaa vaan jatkaa lukemistaan, surffaustaan, tekemisiään. Hän ei osaa keskustelussa näitä hienoisia mm., niin, kyllä, ahaa, lausahduksia tai päänkallistuksia, joita ihmiset normaalisti käyttävät osoittamaan keskustelukumppanilleen, että on kuulolla. Tästä olen maininnut monesti ja oikeastaan minulle riittäisi, että hän edes silloin tällöin kuuntelisi. Hän ei vaan tunnu osaavan. Voi olla, että joskus hän kuuleekin, mutta ei näytä sitä mitenkään.

Olemme kyllä tietoisia tästä kommunikointiasiasta. Luulen, että mies tietää, että olen surullinen ja turhautunut. Erolla ei voi kiristää. Jos päädyn eroon, niin kyllä haluaisin, että asia on tarkkaan mietitty. Ja pakko minun on muutama vuosi jaksaa vaikka päälläni seisten.

Ei ole koskaan myöhäistä alkaa nauttia elämästä. On aivan sinun oma päätös haluatko jatkaa tuossa suhteessa vai lähteä siitä pois ja löytää ehkä sinulle se oikea kumppani joka tykkää keskustellakin.



Et muuten kerro onko teidän suhteessa paljon muita hyviä puolia.



Turhaan podet ainakaan syyllisyyttä jos haluatkin erota ja varsinkaan muut ei siitä syyllistää. Jos siis haet täältä hyväksyntää sille päätökselle, itse päätös on kuitenkin tehtävä itse koska vain sinä voit punnita asiat ja tehdä ratkaisu niiden pohjalta

Olisi mielenkiintoista kuulla AP kuulumiset!

Kuulostaa joiltakin osin samalta kuin mun lapsuudenkodissa. Monia sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä taitoja olen opetellut muualta kuin kotoa, muuten olisin varmaan itsekin samanlainen syrjäänvetäytyjä. Kaikki ei tajua minkälaista hallaa he tekevät omille lapsilleen noilla huonoilla käytösmalleilla.