En vaan pysty unohtamaan exääni :´( *vuodatusta*

Siinäpä se. Exiä on mulla toki enemmänkin, pari pidempääkin suhdetta aikoinaan. Mutta ei ne enää merkkaa mulle yhtään mitään, jostain syystä. Tämän kyseisen exän kanssa seurustelin vajaan vuoden, ei asuttu yhdessä vaikka paljon hän öitä oli luonani. Mä olin niin rakastunut *huokaus*.



No, sitten tuli tilanne, että suojellakseni itseäni haavoittumasta päätin jättää hänet. Sain käsiini ihan vahingossa hänen kirjoittamansa s-postin, jossa hän pohti, ettei tiedä, olenko mä hänelle se oikea vai en. Pelästyin niin, että päätin samantien lopettaa suhteen - jos hän olisi minut jättänyt, en tiedä, miten siitä olisin selvinnyt. En varmaan mitenkään.



Vaan ero ei ollut helppo. Ex kertoi jopa suunnitelleensa kihlojen ostoa, soitteli ja laittoi tekstareita "rakastan sinua". Mun sydän vuoti verta. Mä en vastannut yhteenkään viestiin, en vaan voinut. Pelotti, ihan liikaa.



Sittemmin tapasin mieheni, menimme naimisiin ja meillä on kaksi mahtavaa lasta, onnellinen perhe. Mun mies on ihana, ja kyllä mä häntäkin rakastan, mutta SE tunne, joka exän kanssa oli, loistaa poissaolollaan.



Vaan ei päivääkään kulu, etten ajattelisi exää. Ja erosta on sentään jo yli 10 vuotta! Olen silloin tällöin nähnyt hänet vilaukselta, ja se tuntuu siltä kuin saisi koripallon mahaan - ei pysty hetkeen hengittämäänkään. Mä tiedän, että hänelläkin on nykyään perhe, enkä ikimaailmassa rikkoisi hänen onneaan. (Sivumennen; mulle selvisi tuossa vähän aikaa sitten, että yksi hänen lapsistaan on kastettu lähes mun kaimaksi, yhden kirjaimen erolla... tietty ajattelin, että merkkaako tuo jotain, mutta eihän se välttämättä mitään tarkoita, tietenkään.)



Joten saan kai vaan lopun ikääni ikävöidä ja miettiä, että jos, jos ja jos - asiat voisivat olla toisin. Lopunperin enhän tiedä, haikailenko vain haavekuvaa... kun en tiedä, muistaako ex edes mua enää ja jos, ajatteleeko hyvällä vai pahalla. Joskus ajattelen, että jos vaan soittaisin ja kysyisin, mitä kuuluu - mutta en mä voi. En vaan voi. Joskus hän tulee lenkillä vastaan, ja mikäs olisi helpompaa kuin sanoa "moi, mitä kuuluu" - mutta ei. En mä pysty. Sen sijaan me kumpikin ohitamme toisemme muka näkemättä ollenkaan, vaikka kumpikin ihan varmasti toisensa näkee. *huoh*



Kummasti helpotti tämä vuodatus... kun en tästä asiasta voi puhua yhtään kenellekään.



Ja tottahan se on, että mun ihania lapsiani ei olisi olemassakaan, jos en miestäni olisi tavannut. Ehkä kaikella vaan oli tarkoituksensa.



No, ei ehkä ainoa epätoivoinen rakkaustarina maailmassa, enkä varmaan ole yksin vastaavassa tilanteessa. Raastavaa silti :(.