Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pahoinpidellyt naiset, miettikääpä tätä!
18.08.2010 |
http://www.google.fi/imgres?imgurl=http://www.apu.fi/mediabank/images/2…
Suora lainaus tuosta artikkelista:
– En halua olla loppuelämääni hiekkasäkki ja pelätä, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu, Mervi Tapola sanoo ja uskoo, että elämä Matti Nykäsen rinnalla on nyt ohi.
Ja vuosi oli 2005, takana 6 vuoden piina väkivaltaisen miehen vaimona.
Kannattaakin miettiä aika tarkkaan, luottaako mieheensä sillä hetkellä, kun hän anelee uutta mahdollisuutta, lupaa parantuvansa jne. pahoinpitelyn jälkeen.
Jotenkin pisti vaan mietityttämään tuo artikkeli.
Kommentit (19)
Harvasta suhteesta on ihan helppoa lähteä kävelemään, vaikka olis kokenut mitä...
Onneksi on paljon ihmisiä, jotka ei sulata ollenkaan vaan voivat lopettaa suhteen heti, mutta usein siinä on jo muutakin ja muitakin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta minusta mikään rakkaus ei ole vuosien pahoinpitelyn arvoista. Eikä ole myöskään raha, omaisuus tai yhteiset lapset pahoinpitelyn arvoista.
T. kerran anteeksi antanut ja toisesta kerrasta lähtenyt ap
... missä se raja menee. Olen ollut 2,5 vuotta naimisissa miehen kanssa joka on repinyt minua hiuksista useaan otteeseen kovakouraisesti.
Lisäksi lyönyt kädellä raajojen alueelle, pitänyt paikoillaan jne.
Miehelläni on psyykkisiä ongelmia, syö sepramia sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Äkkipikainen, suuttuu herkästi...
Kukaan, ei yksikään ihminen tiedä tästä. Meillä on 2- vuotias lapsi. En saa lähdettyä. Toisaalta olen hirveän, hirveän katkera siitä, että mieheni on osoittautunut tuollaiseksi. Ennen avioliittoa se oli pahin pelkoni, että mies on väkivaltainen, merkkejä väkivaltaisuudesta ei ollut ennen avioliittoa. Haluaisin pysyä yhdessä, lapsen takia ja muutenkin. Haluaisin elämänikuisen avioliiton.
En usko, että voin lähteä tästä. En kai koskaan. En voi puhua tästä kenellekään. Olen masentunut.
Mutta jos mies koskee lapseeni, teen asialle varmasti jotain. En kuitenkaan usko että tekee. Toisaalta tasoittelen kokoajan miehen tietä. En jätä lasta hänelle jos lapsi on kiukkuinen ja otan lapsen heti hoitooni jos lapsi on hankalana/uhmana.
99% ajastamme on normaalia perhe-elämää. Riidellä emme siis oikein voi, koska tilanne menee herkästi tuohon.
On raskasta, mutta en pääse irti tästä.
Kyllä se lapsi kärsii väkivallan ilmapiiristä vaikka sitä ei pahoinpidelläkkään. Musta on outoa, että hakkaavan ukon kanssa elämistä perustellaan lapsen parhaalla?!?!?!?
... missä se raja menee. Olen ollut 2,5 vuotta naimisissa miehen kanssa joka on repinyt minua hiuksista useaan otteeseen kovakouraisesti.Lisäksi lyönyt kädellä raajojen alueelle, pitänyt paikoillaan jne.
.......99% ajastamme on normaalia perhe-elämää. Riidellä emme siis oikein voi, koska tilanne menee herkästi tuohon.
Sinusta tuo voi tuntua normaalilta, mutta ihan hirveänhän raskasta tuollaisen "varpailla olemisen" täytyy olla. Ei toi mitään normaalia perhe-elämää ja parisuhdetta ole. Kotona/parisuhteessa ihmisen pitää saada olla oma itsensä, rentoutua, kelvata sellaisena kuin on, täytyy saada sanoa mielipiteensä ilman eikä pelätä,jännittää ja olla varuillaan.
Ja se, että et luota mieheen täysin lapsen kanssa...se kertoo jotain sekin. Pidät mahdollisena sitä että mies hermostuu lapseen liian paljon. Aikamoista uhkapeliä pelaat tuollaisen miehen vieressä. Mitä kun lapsi on isompi, tai kun teillä on useampi lapsi, et voi millään välttää tilannetta että mies ei joskus hermostuisi lapseen/lapsiin.
Hakisit apua jostain, ole kiltti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuinka lapsellesi kävisi jos sinulle sattuu jotain? Jos vaikka sairastut vakavasti tai pahimmassa tapauksessa kuolet tavalla tai toisella lapsen ollessa pieni.
Jos olet pitänyt tilanteen vain omassa tiedossasi, tuolloinhan ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata että lapsesi on vaarassa isänsä kanssa. :(
Surettaa sinun ja lapsesi tilanne, toivottavasti löydät jostain voimia nähdä asiat niiden oikeassa valossa ja lähteä tilanteesta.
kun kirjoitin tänne... Ehkä tuo avautuminen avas jotain patoumia.
En tiedä oikein mitä tekisin. Jos kerron tästä ystäville ja sukulaisille, tiedän että heidänkin elämänsä hajoaa. Kaikki hajoaa. En tiedä jaksanko sitä.
En tiedä mitä teen. Mies on muutamaan otteeseen myös uhannut itsemurhalla jne. Pakko myöntää, että monesti pelkään henkenikin puolesta.
Joskus mieheltäni on esim. reissuun lähtiessä unohtunut ottaa lääkkeet mukaan ja ollut ihan sairas. Siis kun raivostuu, ei saa mitään kontaktia vaan tuijottaa kuin hullu.
Meillä olisi kaikki niin täydellistä ilman tuota mustaa varjoa: meillä olisi ihana uusi koti, miehellä hyvä työpaikka, minulla hyvä ammatti tulossa, ihana lapsi... Jos kerron tästä, jos teen niinkuin pitäisi, niin menetän kaiken. Kaikki hajoaa. Pelkään myös mieheni puolesta: miten hänelle käy jos lähden tästä, hajoitan hänenkin elämänsä. Hänellä ei ole muuta kuin me.
Kiitos kun saan jonnekkin puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koittakaa mennä vaikka pariterapiaan, tai mene yksilöterapiaan, se ehkä olisikin hyväksi sulle!
mieti nyt tarkkaan.. et sä tee hienolla kodilla yhtään mitään jos sun elämäs hajoaa kun mies on väkivaltanen jne.. eihän sitä tiedä mitä elämällä on sulle tarjota. ehkä rakastava ja hellä mies ja ihanampi koti:) hae apua, ole kiltti.
Äitini sai erottua vasta kun olin muuttanut pois kotoa, 17 aviovuoden jälkeen.
Minun neuvoni on että lähde. Niin itsesi kuin lapsesi takia.
Sinun elämäsi ei siitä hajoa. Se hajoaa, jos jäät. Ja niin hajoaa lapsesikin.
Sukulaisista viis. Ethän sinä heidän elämäänsä elä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta toisaalta saat elämäsi takaisin. Ymmärrän tunteesi koska olen itsekin joutunut eron jälkeen rakentamaan itseni/elämäni palasista uudelleen. Mutta niistä pirstaleista sainkin entistä ehomman ja hyvän elämän.
Onhan sinulla kirjoittamasi perusteella kuitenkin jotain perusjuttuja joihin voit turvautua; koulutus, sukulaisia, ystäviä ja ennen kaikkea lapsesi.
Uskoudu asiasta vaikka lähimmälle ystävällesi ensin. Keskustele hänen kanssaan ja kuuntele mitä hän on mieltä tilanteestanne.
Tai jos et pysty ottamaan asiaa puheeksi tuttujen kanssa, niin voisitko kääntyä jonkun tukiryhmän, neuvolan, turvakodin tms. puoleen?
Tilanteessasi ehkä yrittäisin ammentaa voimaa siitä, että sinulla ei ole itsesi eikä lapsesi takia muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa, vaikka ero ottaisikin koville. Sinulla on vain yksi elämä ja lapsellasi vain yksi vanhempi, johon voi turvautua. Vaihtoehdot ovat lopulta aika vähissä.
Mitä miehesi itsemurhauhkailuihin tulee, niin hänen elämästään et ole vastuussa. Et voi pakottaa ketään pysymään hengissä, voit vain pelastaa itsesi.
ap joka toivoo aidosti sinulle kaikkea hyvää vitonen!
Kiitos vastauksistanne, niistä saa voimaa..
Aina vastaus on kuitenkin sama: lähde. Eikö ole muuta vaihtoehtoa? Minun on vain niin vaikea hyväksyä tuota.
Kävin opiskeluterveydenhuollossa psykiatrin luona puhumassa muista ongelmistani (masennus), mutta en saanut sanottua tätä asiaa. Minulla on vielä kaksi aikaa tulossa, en tiedä saanko puhuttua tästä asiasta.
Ehkä, jos noita tilanteita vielä tulee (pahoin pelkään, että niitä tulee), ehkä saan lähdettyä. Minne ja miten, miten siitä sitten selviän. Mieheni rakastaa lastamme yli kaiken, joten jos ero tulee niin huoltajuudesta yms voi tulla iso riita. Toki yrittäisin toimia lapsen parhaaksi mutta onko sellaista edes tässä tilanteessa? Ei ole..
En tiedä. Päivä kerrallaan.
5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos edelleen rakastat miestäsi, miksi ette mene yhdessä jonnekin terapiaan etsimään keinoja joilla päästä näistä asioista yli? Minusta olisi joka tapauksessa erittäin tärkeää että saisit itse puhua tästä asiasta jollekin - nykyisen elämäsi täytyy olla äärettömän raskasta tuollaisenaan ja se syö sinulta hirveästi voimavaroja. Tämän huomaat ehkä vasta kun tilanne on ohi ja saatu "purettua". Toivon sinulle kaikesta sydämestäni peljon voimia! Muistakaamme myös että mies ei välttämättä itse halua olla tuollainen vaan on oikeasti "sairas" ja tarvitsee siihen myös apua kun ei voi hillitä kohtauksiaan. Saattaa silti rakastaa sinua #5 yli kaiken, mutta aina rakkaus ei riitä jos on esim. ko. väkivaltaisuutta suhteessa.
Muista #5 että miehesi sairaus ei ole sinun syytäsi etkä ole siitä vastuussa! Älä siis kanna koko maailmaa harteillasi suojataksesi miestäsi ja sukulaisiasi ja lapsiasi ja kaikkia mahdollisia ihmisiä tältä asialta. Sen kertominen ulkopuoliselle voi helpottaa painolastiasi yllättävän paljon. Halauksia ja voimia!
Jos edelleen rakastat miestäsi, miksi ette mene yhdessä jonnekin terapiaan etsimään keinoja joilla päästä näistä asioista yli? Minusta olisi joka tapauksessa erittäin tärkeää että saisit itse puhua tästä asiasta jollekin - nykyisen elämäsi täytyy olla äärettömän raskasta tuollaisenaan ja se syö sinulta hirveästi voimavaroja. Tämän huomaat ehkä vasta kun tilanne on ohi ja saatu "purettua". Toivon sinulle kaikesta sydämestäni peljon voimia! Muistakaamme myös että mies ei välttämättä itse halua olla tuollainen vaan on oikeasti "sairas" ja tarvitsee siihen myös apua kun ei voi hillitä kohtauksiaan. Saattaa silti rakastaa sinua #5 yli kaiken, mutta aina rakkaus ei riitä jos on esim. ko. väkivaltaisuutta suhteessa.
Muista #5 että miehesi sairaus ei ole sinun syytäsi etkä ole siitä vastuussa! Älä siis kanna koko maailmaa harteillasi suojataksesi miestäsi ja sukulaisiasi ja lapsiasi ja kaikkia mahdollisia ihmisiä tältä asialta. Sen kertominen ulkopuoliselle voi helpottaa painolastiasi yllättävän paljon. Halauksia ja voimia!
Itku tuli kun luin tätä. Puhun miehelleni. Hän ei varmaan ymmärrä miten paljon tämä asia painaa mieltäni.
Yritän tehdä asialle jotain...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä, jos noita tilanteita vielä tulee (pahoin pelkään, että niitä tulee), ehkä saan lähdettyä.
Jokaisen pahoinpitelyn myötä oma pelkosi kasvaa, ja samalla valheellinen toivo: tämä kerta oli niin paha, ja hän on nyt niin pahoillaan, ettei sama voi enää koskaan toistua. Kunnes toistuu, ja pahempana.
Myös Paula Björkqvistin kohdalla se alkoi pienistä teoista. Kaunis koti, ihana lapsi ja täydellinen elämä heilläkin oli, kunnes ei enää ollutkaan. Eikä kukaan olisi voinut uskoa. Tahdotko ottaa sen riskin, että joku päivä lapsesi todistaa äitinsä murhan pöydän alla itkien?
tutustuin tulevaan mieheeni v 1991, naimisiin menimme v 1994. Mitään viitteitä väkivaltaisuudesta ei ollut ennen naimisiinmenoa. Silloin se alkoi, samoja kokemuksia oli kuin sinulla. Meille syntyi lapsi v 1995, väkivaltaisuus paheni. Alkoholi ei ollut kuvioissa mukana mitenkään, vaan mieheni saattoi yhtäkkiä "kilahtaa", mistään en uskaltanut olla eri mieltä.
Homma paheni vain viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Lopulta v 1998 kerroin ystävälleni ja aloin mielessäni (vaikken sitä vielä tajunnutkaan/halunnutkaan) valmistella lähtöä.
Meni n puoli vuotta, kun minun oli pakko lähteä lapsen kanssa karkuun miestä yhdeksi yöksi. Sen jälkeen menin poliisille tekemään rikosilmoituksen ja poliisi kehotti minua lähtemään kotoa mahdollisimman pian. Muutin kotikaupunkiini ja heti parin päivän jälkeen huomasin, kuinka helppoa on kun voi olla vapaasti! Tarkoitan sitä, ettei tarvinnut enää pelätä!
Hyvä kun kerroit täällä tilanteestasi nro 5. Olen sitä mieltä, että tilanne täytyy saada "puhallettua" poikki jollain tavalla kohdallasi.
Laittamalla itsesi etusijalle autat myös lastasi. Vaikka lapsesi ei näkisi ainoatakaan pahoinpitelyä hän kuitenkin istii väkivallan mahdollisuuden olemassaolon. Ajattele millaisen miehen ja naisen mallin hän oppii kotoa jos jäät ja alistut, tai jos rohkeasti otat elämäsi omiin käsiisi. Velvollisuutesi lastasi kohtaan on lähteä.
Voimia sinulle!
pois, niin sen ei tarvitse elää jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa ja katsoa, kun äitiä pahoinpidellään. Sekin vaurioittaa lasta pahasti.
Alue: Aihe vapaa
Asia ei oo noin yksinkertanen.