Minkä ikäiselle aloit tapakasvatusta?

Mitä ihmeen järkeä olisi antaa vauvan tehdä mitä tahansa, satuttaa muita ja rikkoa tavaroita, ja sitten yht'äkkiä jossain tietyssä iässä pistää totutut tavat ja säännöt päälaelleen?



Asun Keski-Euroopassa, jossa paikalliset vaativat lapsiltaan jo hyvin pieninä hyvin hienoja käytöstapoja. Koko pitkä illallinen istutaan nätisti pöydässä, ihmisiä tervehditään reippaasti ja silmiin katsoen, kiitos ja anteeksi on hallussa jne. Tämän opetan itsekin lapsilleni, joskin suomalaisella armollisella "lapset on lapsia"-lievennyksellä. Silti huomaan, että Suomessa käydessämme paheksun huonosti käyttäytyviä, huonosti kasvatettuja suomalaislapsia.

pöytätavat, käytöstavat ja muut hyvät tavat on pienestä asti opetettu lapsille.

Kuopuksen (9kk) kans teen sitä varmaan jo. Nuo siskokset kun aika usein leikkii keskenään, niin tulee sitä esikoisen "koulutuksen" ohella kuopuksellekin välillä sanottua, että ei saa ottaa sitä kun nyt oli siskon vuoro, ei saa ottaa siskon kädestä tms. En tietenkään oleta että tajuais, mutta tulee vaan luontojaan.



Sanoisinko että ehkä jossain puolentoista vuoden kieppeillä aloin esikoiselta odottaa vähän tottelemistakin - ei voi muistaa :D Varmaan joskus 2v alkaen on alettu opettaa sellaisia kuin kiitos, ole hyvä ja miten pitää pyytää nätisti jos haluaa lisää jne. Esikoinen oppi aika myöhään (vähän alle 2v) puhumaan, niin en jotenkin sitä ymmärrystäkään tajunnut kauhean aikaisin "hyödyntää".

Tietenkään ei tarvitse mekkalaa nostaa, mutta olen sanonut nätisti, että noin ei saa tehdä. Lapsi ei välttämättä tajua sitä heti, mutta kun sama toistuu monta kertaa niin alkaa hoksata mistä on kyse.



Meillä ainakin hiekkalaatikolla näkee selvästi, kenen vanhemmat ovat lastaan kasvattaneet ja ketkä antavat tehdä mitä vaan.



Muissakin asioissa olen aloittanut aikaisin näyttämällä itse esimerkkiä. Esim. sanoin lapselle kiitos ja ole hyvä ennen kuin hän niitä ymmärsi, ja hyvin ovat tarttuneet hänellekin.

Ei mitaan jarkea opettaa ensin toista ja sitten jollain maagisella hetkella alkaakin opettaa taysin painvastaista.

Esimerkiksi toisen satuttaminen on asia joka pitää minun mielestäni ymmärtää heti. Varmaan tuo lelujenkin jakaminen on ainakin pian vahvasti tapetilla. Pöytätavoissa on mielestäni järkevää vähän miettiä mitä vaatii minkä ikäiseltä, samoin kyllä noissa jakamisasioissa. Eli esimerkiksi en vaatisi 2-vuotiasta istumaan hiljaa aloillaan, 15-vuotiasta kyllä.



Samoin tuossa leluasiassa, se varmasti nyt jo alkaa olla muksun tajunnan tasoista ja ajankohtaista, mutta vielä pari kuukautta sitten ei tuo olisi mitään siitä ymmärtänyt vaikka kuinka olisi jauhanut. Näitä tilanteita ei ole juurikaan tullut eteen vielä.



ap

Tietenkään en vaadi, että kaikki tavat osataan heti, mutta miten niitä oppisi, ellei näe hyvää mallia?



Mielestäni tuo aiemmin mainittu pöydässä istuminen on kyllä turhaa. Siskoni mies on Keski-Euroopasta ja paheksuu sitä, että 2-vuotiaani saa nousta pöydästä ja mennä leikkimään kun on itse syönyt. Eihän tuon ikäinen jaksa istua tuntitolkulla ja katsoa kun aikuiset syö, ja mielestäni olisi aivan kohtuutonta sitä vaatia.

on meillä käytössä kiitos ja ole hyvä. Lapsi sanoo usein ruoan päätteeksi tata, tarkoittaa tacktack kun minä sanon aina Kiitos, tack tack. Mies puhuu meillä ruotsia, minä suomea.



Sanoin kyllä lapselle, että ei toiselta saa ottaa ja nostin pois siitä.



Nojuu, tämä menee ihan jaaritteluksi.



ap

Molemmilla lapsilleni olen jo laitoksella ensimmäisiä kertoja sanonut, ettei saa satuttaa, esim. potkia tai muuta, mutten tietenkään olettanutkaan, että olisivat tajunneet siitä mitään. Käytännön tasolla tapakasvatusta olen aloitellut pikkuhiljaa sitten, kun olen huomannut, että lapsi jo jotakin ymmärtääkin - kädestä ottaminen, läpsiminen, tavaroiden heittely yms. on kielletty siitä alkaen, kun lapsi on alkanut sitä harjoittaa (n. 1v), pöydässä istumista on vaadittu siitä asti, kun lapsi on osannut istua pyydettäessä (1-1,5v), ja kohteliaasti pyytäminen, kiitos ja anteeksi on opittu ja vaadittu käyttöön heti, kun puhetta on alkanut tulla (esikoisella 1,5v, kuopus nyt sen ikäinen muttei vielä puhetta muutenkaan).



Tätä on toisaalta vähän hankala miettiä näin, että milloin on vaatinut jotain, kun kuitenkin on jo vastasyntyneestä alkaen ollut sanomassa lapselle, mitä saa ja ei saa tehdä. Se käytännön tasolla vaatiminen ja ohjaaminen (esim. lapsen ottaessa lelun toisen kädestä, olen ottanut sen pois omaltani, antanut takaisin toiselle ja sanonut, ettei kädestä saa ottaa) on tullut sitten luonnostaan, kun sille on ollut tarvetta.

Esimerkiksi toisen satuttaminen on asia joka pitää minun mielestäni ymmärtää heti.

ap

äitinä olennaisinta ei ole se, mitä lapsi tekee, vaan mitä itse tekee. Vaikka lapsi ei ymmärtäisi hölkäsen pölähdystä vielä, niin lasta pitää estää, jos hän ei vielä osaa.

Jos on vauva ja taapero, niin kädestä ottamista (siis ettei saa) voi olla tosi vaikea pitää taaperon ohjenuorana, jos ei vauvalle myös sano, että "ei saa ottaa kädestä". Seuraamuksia ei tarvitse langettaa ennenkuin lapsi alkaa ymmärtää, sanotaan nyt 3v. Siihen asti seuraamus voi olla estäminen ja tilanteesta pois vienti. PIkkuipanoiden kiukut usein ovat väsymystä.

Vauvat ovat kiinnostuneimpia lelusta, joka liikkuu. Jos lelu on kaverin kädessä, se on liikkeessä oleva. Aina voi sanoa "oi oi oi, ei oteta kädestä, kaverille tulee paha mieli" (vaikka ei tulisikaan).

Tietenkään en vaadi, että kaikki tavat osataan heti, mutta miten niitä oppisi, ellei näe hyvää mallia?

Mielestäni tuo aiemmin mainittu pöydässä istuminen on kyllä turhaa. Siskoni mies on Keski-Euroopasta ja paheksuu sitä, että 2-vuotiaani saa nousta pöydästä ja mennä leikkimään kun on itse syönyt. Eihän tuon ikäinen jaksa istua tuntitolkulla ja katsoa kun aikuiset syö, ja mielestäni olisi aivan kohtuutonta sitä vaatia.

Että ainakin meillä on eri asia istua ruokapöydässä pitkän kaavan kautta jos on ystävien tai sukulaisten kanssa juhlalounas. Tällöin lapset saavat mennä pääruoan jälkeen pöydästä pois, toki ensin kysyvät että saanko poistua pöydästä.

Arkena istuvat koko ruoan ajan kyllä pöydässä, meillä keskustellaan päivän tapahtumat lasten kanssa, suunnitellaan seuraavaa päivää tai viikonloppua, joten lapset jaksavat istua hyvin sen vartin kun ruokaa syödään ja heidän kanssaan jutellaan ja sitten perään vielä jälkiruoka.

Asun Keski-Euroopassa, jossa paikalliset vaativat lapsiltaan jo hyvin pieninä hyvin hienoja käytöstapoja. Koko pitkä illallinen istutaan nätisti pöydässä, ihmisiä tervehditään reippaasti ja silmiin katsoen, kiitos ja anteeksi on hallussa jne.

Esimerkiksi toisen satuttaminen on asia joka pitää minun mielestäni ymmärtää heti.

ap

äitinä olennaisinta ei ole se, mitä lapsi tekee, vaan mitä itse tekee. Vaikka lapsi ei ymmärtäisi hölkäsen pölähdystä vielä, niin lasta pitää estää, jos hän ei vielä osaa.

Jos on vauva ja taapero, niin kädestä ottamista (siis ettei saa) voi olla tosi vaikea pitää taaperon ohjenuorana, jos ei vauvalle myös sano, että "ei saa ottaa kädestä". Seuraamuksia ei tarvitse langettaa ennenkuin lapsi alkaa ymmärtää, sanotaan nyt 3v. Siihen asti seuraamus voi olla estäminen ja tilanteesta pois vienti. PIkkuipanoiden kiukut usein ovat väsymystä.

Vauvat ovat kiinnostuneimpia lelusta, joka liikkuu. Jos lelu on kaverin kädessä, se on liikkeessä oleva. Aina voi sanoa "oi oi oi, ei oteta kädestä, kaverille tulee paha mieli" (vaikka ei tulisikaan).

Ei tietenkään voi ymmärtää satuttamista, mutta tarkoitin oikeastaan että siihen puutun vahvasti heti. Lapsella oli esimerkiksi vaihe jolloin raapi minua huomattuaan saavansa sillä reaktion.

Olen aika unelias ja kirjoittelen näköjään ihan mitä sattuu. Kiitos vastauksista, tämä oli itseasiassa vähän hassu keskustelu omasta puolestani.

Ei tuo lapsi vielä ymmärrä pahaa mieltäkään, mutta toki siitä voi puhua. Lapsi ymmärtää tällä hetkellä lyhyitä lauseita kuten "tule tänne, tule syliin, anna äidille, vie isälle, istu alas" jne. ja yksittäisiä sanoja kuten "ankka, auto, kissa, kukka, maito" jne. Mutta sanavarasto laajenee jatkuvasti, samalla myös toiminnallisuus ja sitä kautta lienee ajankohtaista alkaa nämäkin asiat käsitellä kun niitä eteen tulee.

ap

Tietenkään en vaadi, että kaikki tavat osataan heti, mutta miten niitä oppisi, ellei näe hyvää mallia?

Mielestäni tuo aiemmin mainittu pöydässä istuminen on kyllä turhaa. Siskoni mies on Keski-Euroopasta ja paheksuu sitä, että 2-vuotiaani saa nousta pöydästä ja mennä leikkimään kun on itse syönyt. Eihän tuon ikäinen jaksa istua tuntitolkulla ja katsoa kun aikuiset syö, ja mielestäni olisi aivan kohtuutonta sitä vaatia.

Että ainakin meillä on eri asia istua ruokapöydässä pitkän kaavan kautta jos on ystävien tai sukulaisten kanssa juhlalounas. Tällöin lapset saavat mennä pääruoan jälkeen pöydästä pois, toki ensin kysyvät että saanko poistua pöydästä.

Arkena istuvat koko ruoan ajan kyllä pöydässä, meillä keskustellaan päivän tapahtumat lasten kanssa, suunnitellaan seuraavaa päivää tai viikonloppua, joten lapset jaksavat istua hyvin sen vartin kun ruokaa syödään ja heidän kanssaan jutellaan ja sitten perään vielä jälkiruoka.

Isompien kanssa tuo on varmaan ok, mutta ei 2-vuotias osaa vielä jutella niin, että siitä olisi hänelle viihdykettä.

äidin päälle ja hakkasi nokkamukia pöytään, niin että sen kansi ja sisältö lensi parketille. Kyllähän jo siitä alkoi tapakasvatus, että noin ei tehdä.

Kyllä meillä lapsi osasi omalla tavallaan kiittää jo reilun vuoden ikäisenä kun noustettiin pöydästä. Puhua ei osannut mutta sanoi aina KII kun ruokailu lopetettiin ja noustiin pois. Alusta asti siis opetettiin, että kun ruokailu loppuu niin sanotaan kiitos. Kyllä lapset ymmärtävät sanallistakin ohjausta paljon ennen kuin oppivat puhumaan.



Lelun toiselta ottaminenkin on sellainen, että kyllä se minun mielestäni pitää jo pienestä ohjeistaa, että toisen kädestä ei oteta. Ymmärsi tai ei.



Ja ylipäätään kaikki käytökseen liittyvät asiat ovat sellaisia, että niitä kannattaa ohjeistaa ihan pienestä taaperosta alkaen. Kyllä ne jonakin päivänä uppoavat. Oudompaa minusta on se, että annetaan tehdä kaikki ja yhtäkkiä päätetäänkin, että "no nyt se vasta ymmärtää, nyt opetetaan". Koska se mussukka todellakin voi ymmärtää asioita paljon aikaisemmin kuin luulettekaan. Olen jostakin lukenut, että jopa 7 kk:n ikäiset ymmärtävät ei-sanan merkityksen.

Tietenkään en vaadi, että kaikki tavat osataan heti, mutta miten niitä oppisi, ellei näe hyvää mallia?

Mielestäni tuo aiemmin mainittu pöydässä istuminen on kyllä turhaa. Siskoni mies on Keski-Euroopasta ja paheksuu sitä, että 2-vuotiaani saa nousta pöydästä ja mennä leikkimään kun on itse syönyt. Eihän tuon ikäinen jaksa istua tuntitolkulla ja katsoa kun aikuiset syö, ja mielestäni olisi aivan kohtuutonta sitä vaatia.

Että ainakin meillä on eri asia istua ruokapöydässä pitkän kaavan kautta jos on ystävien tai sukulaisten kanssa juhlalounas. Tällöin lapset saavat mennä pääruoan jälkeen pöydästä pois, toki ensin kysyvät että saanko poistua pöydästä.

Arkena istuvat koko ruoan ajan kyllä pöydässä, meillä keskustellaan päivän tapahtumat lasten kanssa, suunnitellaan seuraavaa päivää tai viikonloppua, joten lapset jaksavat istua hyvin sen vartin kun ruokaa syödään ja heidän kanssaan jutellaan ja sitten perään vielä jälkiruoka.

Isompien kanssa tuo on varmaan ok, mutta ei 2-vuotias osaa vielä jutella niin, että siitä olisi hänelle viihdykettä.

Kyllä meillä jutellaan ihan lapsen ikätason mukaan. Pienestä asti kun näin on ollut, hyvin tuntuu viihdykettä löytyvän näistä perheen sisäisistä keskusteluista. Voidaan vaikka jutella, että mitä teit tarhassa, piirsit, maalasit ja hän sanoo ajaneensa pyörällä jne. Näin on meillä ollut aina joten ei ole mitään hinkuakaan pöydästä pois. Kaikki me syödään suurinpiirtein sama aika jutustellen ja sitten jälkkärit naamaan. Miksi pöydästä pitäisi rampata pois ja takaisin?

Tietenkään en vaadi, että kaikki tavat osataan heti, mutta miten niitä oppisi, ellei näe hyvää mallia?

Mielestäni tuo aiemmin mainittu pöydässä istuminen on kyllä turhaa. Siskoni mies on Keski-Euroopasta ja paheksuu sitä, että 2-vuotiaani saa nousta pöydästä ja mennä leikkimään kun on itse syönyt. Eihän tuon ikäinen jaksa istua tuntitolkulla ja katsoa kun aikuiset syö, ja mielestäni olisi aivan kohtuutonta sitä vaatia.

Että ainakin meillä on eri asia istua ruokapöydässä pitkän kaavan kautta jos on ystävien tai sukulaisten kanssa juhlalounas. Tällöin lapset saavat mennä pääruoan jälkeen pöydästä pois, toki ensin kysyvät että saanko poistua pöydästä.

Arkena istuvat koko ruoan ajan kyllä pöydässä, meillä keskustellaan päivän tapahtumat lasten kanssa, suunnitellaan seuraavaa päivää tai viikonloppua, joten lapset jaksavat istua hyvin sen vartin kun ruokaa syödään ja heidän kanssaan jutellaan ja sitten perään vielä jälkiruoka.

Isompien kanssa tuo on varmaan ok, mutta ei 2-vuotias osaa vielä jutella niin, että siitä olisi hänelle viihdykettä.

Kyllä meillä jutellaan ihan lapsen ikätason mukaan. Pienestä asti kun näin on ollut, hyvin tuntuu viihdykettä löytyvän näistä perheen sisäisistä keskusteluista. Voidaan vaikka jutella, että mitä teit tarhassa, piirsit, maalasit ja hän sanoo ajaneensa pyörällä jne. Näin on meillä ollut aina joten ei ole mitään hinkuakaan pöydästä pois. Kaikki me syödään suurinpiirtein sama aika jutustellen ja sitten jälkkärit naamaan. Miksi pöydästä pitäisi rampata pois ja takaisin?

Vaan kun lapsi on syönyt, hän kiittää ja päästän leikkimään omia juttujaan. Lapseni on hyvin käyttäytyvä, mutta ei jaksa istua pöydässä pitkään. En näe mitään syytä pakottaa häntä siihen tämän ikäisenä, isompana ok. Mielestäni on todella outoa, jos joku loukkaantuu kun 2-v. ei istu katsomassa aikuisten syömistä.

Kerropa sinä minulle yksikin hyvä syy, miksi 2 v. lapsen pitäisi jaksaa istua pöydässä pidempään kuin syö itse?

Sanoin nimenomaan, että syömme jutustellen koko perhe sen vartin, eli jokaisella menee suurinpiirtein sama aika lautasen tyhjentämiseen. Sanoin myös aiemmin, että pidemmän kaavan kautta ystävien tai sukulaisten kanssa syödessä lapsi voi poistua pöydästä pääruoan jälkeen, sillä syömme pääruokaa helposti ainakin puolituntia jopa tunnin jos on juhla. Takaisin tullaan sitten jälkiruoalle.



Täällä on hyvien tapojen mukaista istua pöydässä koko ruokailun ajan ramppaamatta koko ajan pöydän ja lelujen väliä. Meillä jälkiruoka tarjoillaan koko perheelle samaan aikaan, joten ramppaamiseksi menisi ruokien välissä. Joka tapauksessa ongelmaa ei ole, sillä syömme kaikki suurinpiirtein yhtä kauan.

vaan syötyään poistumisesta. Kun on valmis, saa lähteä touhuamaan.