Jos tulis uutinen äitini kuolemasta, jatkaisin päivääni normaaliin tapaan.

useimmat ehkä tekis toisin - vaan omapa on äitisi

sitä saa mitä tilaa, kylmetköön ämmä rauhassa.

oottakaa kun mä tuun kakaroiden kanssa takas sisälle kun haetaan tyhjillä pulloilla vähän ranskiksia ja makkaraa.

Niin katotaan kuka riehuu...

Olen alkoholistiäidin lapsi. En ole äidiltäni ikinä saanut mitään hyvää, ainoastaan vaikeutta ja hankaluutta hän on tuonut elämääni. Vuosia olen saanut itseäni niistä lapsuuden traumoista parannella. Nyt elämäni on kunnossa ja olen onnellinen, on ihana mies, kolme lasta, hyvä työ, oma talo jne...



Pari kertaa olen jo mm. sairaalaan saanut aika tiukasti sanoa, kun ovat minulle soitelleet äitini asioista satojen kilometrien päästä ja olettaneet, että minä rupeaisin niitä järjestämään ja äitiäni paapomaan ja hoitamaan. En todellakaan rupea. Minä olen osuuteni sen ämmän takia kärsinyt ja nyt on muiden vuoro hoitaa hänet hautaan.



En ymmärrä tätä ajatusta, että hyväksikäytetty lapsi, joka on koko elämänsä kärsinyt vanhempiensa vuoksi olisi vielä aikuisenakin velvollinen heitä paapomaan. Kukaan ei hätähuutojani silloin kuullut, kukaan ei auttanut, vaikka monilta apua pyysin, suurin osa ei edes uskonut, kukaan ei välittänyt. Nyt kun olen itse omin voimin elämäni kuntoon saanut, en todellakaan aio antaa näiden samojen välinpitämättömien ihmisten sitä toistamiseen pilata.



Samalla logiikalla voitaisiin velvoittaa raiskauksen uhrit hoitamaan raiskaajiaan, ryöstäjien uhrit ryöstäjiään ja tappoyrityksen kohteeksi joutuneet järjestelemään uhkaajiensa asioita.

normaali äidin kuoleman jälkeen ;( Olin 8-vuotias äitini kuollessa ja voin kuinka toivoisin hänen olevan täällä ja näkevän kolme lastenlastaan.

alkoholismi voi olla itseaiheutettua ja mielensairauksiin liittyy sekä perimä että ympäristö. Nuoruuteni vuosina pidän isästä (helppohan se on kuolleesta pitää), puolustelin hänen laiminlyöntejään ja poissaoloaan, äidille olin synkästi vihainen - sellaiselle sairaalle, joka ei itse osaansa valinnut. Sittemmin näkökantani on muuttunut. En palvo muistoissani isääni, enkä vihaa äitiäni hoitoni laiminlyönnin takia. Kun täytin 30 vuotta, aloin pitää epäsäännöllisen säännöllisesti yhteyttä äitiini (hän ei sitä tehnyt, aloite oli minun). Ei se minun kasvulleni aikuiseksi ole ollut pahaksi, päinvastoin.

joka sairasti syöpää, mutta kun hän kuoli, olin vain yhden päivän töistä pois järjestelläkseni asioita ja ollakseni äitini tukena. Sitten palasin töihin, sillä vaikka surin, en ollut työkyvytön. Millä oikeudella yleensäkään ihmiset jäävät paiväkausiksi pois töistä, kun luonnollinen asia tapahtuu, toinen vanhemmista kuolee? Ei sen pitäisi ketään työkyvyttömäksi tehdä, jos on normaali psyyke.



Kun sain keskenmenon, jatkoin työpäivää, sillä olin päivystävänä lääkärinä ja minulla oli liuta potilaita odottamassa. En voinut lähteä pois töistä. Joka potilaan välissä kävin kramppaamassa vessanpöntöllä ja verta ja kudoskappaleita syöksyi pönttöön. Söin särkylääkkeitä ja menin työvuoron jälkeen tyhjänä kotiin.



En ole sankari, vaan minun on helpompi olla jos teen jotain mielekästä enkä vain istu tuijottamassa seinää, kun suru iskee.

toivottavasti et ole täällä töissä. Millä oikeudella lääkäriksi hakeutuvat empatiakyvyttömät ihmiset?

aivokasvain :( Toivon todella ettei minun vielä tarvitse testata, miten työkykyinen olisin...

"normaaliin tapaan" sillä kyseessä oli jouluaatto ja jouluruoan teko oli kesken ja sukulaisia tulossa joulunviettoon (miehen puolelta). Eihän sitä siinä vaiheessa enää mitään asialle voi. Rakastin isääni paljon, ja ajattelen häntä yhä päivittäin, vaikka aikaa on kulunut jo vuosia.

Tuskin saisin edes kyyneltä vierähtämään, vaikka yrittäisin. Jatkaisin päivää ihan normaaliin tapaan ja joku muu sukulainen saisi hoitaa järjestelyt.