Köyhä lapsuuteni on pysyvästi vääristänyt suhteeni rahaan.

Kiitti vaan, vanhemmat! Nyt en koskaan pysty stressaamatta suhtautumaan raha-asioihin.

Eiköhän heilläkin olisi ollut kivempi olo jos rahaa olisi ollut enemmän.

Mutta, vanhempani olivat äärimmäisen pihejä. Koskaan mitään ei ostettu muualta kuin alesta. Toisaalta, ehkä siinä onkin se syy, että oltiin vähän rikkaampia, kun ei tuhlattu hullunlailla kaikkeen...



Huomaan olevani nykyisin itse ihan samanlainen. Olen kyllä selvästi köyhempi, mutta toimin ihan samanlailla kaupassa. Ystäväni, jotka ansaitsevat puolen enemmän, ihmettelevät aina miten meillä on varaa syödä kunnolla, matkustella ja hankkia uusia vaatteita. Eiväthän ne merkkituotteita ole, mutta en niitä kaipaakaan. Matkat ostan aina halpalentoyhtiöiltä, matkustan 3-5 kertaa vuodessa. Toisaalta asiaan voi vaikuttaa sekin, että olen yh eikä kaikki rahani valu kurkusta alas, toisin kuin ystävilläni... Kai se riippuu mihin sitä rahansa laittaa...? Tai minkä hintaiseen...

olisi ollut hyvä alku. Se kituuttaminen ja haisevissa lumpuissa kulkeminen ja kiusatuksi tuleminen olivat aivan hirveää lapselle. Siksi itse aion valita fiksummin, enkä myöskään kerro lapsille mahdollisista rahavaikeuksista niin kuin meidän vanhempamme tekivät. Mitenkäs lapsi sen voi ratkaista? Minä opin nuukaksi, huolehtivaiseksi, ja nyt aikuisella iällä en yhtään osaa löysätä.

Korvienvälissä se vika on ei rahassa.

lapsena kärsin siitä hurjasti ja päätin, että aikuisena en köyhä ole. Tein kaikki päätöksetkin (koulutus, mies, työpaikka) aina vaan sen mukaan, että tulen rikkaaksi. No, nyt olen tavoitteeseen päässyt, mutta en pysty suhtautumaan rahaan normaalisti. Mulle ei riitä mikään. Mulla pitää kaikki olla vaan parasta, paras auto, paras talo, parhaat vaatteet jne. Ehkä tämä jossain vaiheessa tasaantuu, sitten kun on kaiken saavuttanut mitä haluaa. Nyt vielä olen siinä vaiheessa, että mikään ei riitä. Rahanarvo on täysin vääristynyt, mulle joku 1000e tuntuu tosi pieneltä rahalta. Kauppaan menee kuukaudesssa monia tonneja rahaa, en yhtään katso mihin rahaa laitan. En ymmärrä miten pienemmällä voisi tulla toimeen!

lapsuudessa omassa perheessä kokenut??

.. mutta ei se minuun traumoja jättänyt. Pihi olen arjen asioissa. Ja siitä ihan ylpeä, sillä lapselleni olen kerännyt sellaisen pesämunan palkkatuloistani, etten tässä kehtaa edes sanoa, koska kateus iskee.

Itse en ole jäänyt mitään vaille - paitsi isoa(liian?) asuntoa ja sitä myötä elinikäistä velkaa. Matkusteltu on lähes kaikissa maanosissa jne..

lapsuudessa omassa perheessä kokenut??

kyllä mä tiedän mitä on kituuttaa, mutta en itse pystyisi sitä nykyään tekemään.

Ja oon varma että se johtu mun vanhempien piheydestä. Ei oltu köyhiä, mutta mitään uutta tai nykyäikaista en koskaan saanut. Mua jopa kiusattiin koulussa vaatteista, suksista, pyörästä jne. tää 80-luvulla.



Kun rupesin itse tienaamaan pistin rahaa menemään holtittomasti, niin holtittomasti että multa meni luottotiedot lopulta. Ostin ja ostin kokoajan kun sitä rahaa mukamas oli. Lopulta mulla ei ollut kuin velkaa.



Luottotietojen menetys kyllä pelasti mut. Velkaa ei ollut kuitenkaan ihan mieletöntä summaa ja sain ne maksettua. Kovasti on pitänyt tehdä töitä sen eteen että ymmärrän olla ostamatta vaan sen vuoksi kun voi ostaa. Nykyään mulla on luottotiedot ja jonkilainen älli ostamisen suhteen.

En saanut koskaan mielestäni makeita vaatteita tai jotenkion riittävästi. Perhe oli ihan normaalituloinen, ei oltu rikkaita, mutta ei meillä mistään puutetta ollut. Vanhemmat oli säästäväisiä. Ja mulla oli ihan hyvät perusvaatteet kyllä, lämpimät ja kaikinpuolin asialliset. Mutta esim. välikausitakkia ei koskaan ostettu, kun isä oli sitä mieltä, että se on ihan turha, koska sitä tarvitaan niin vähän. Oli sitten vaan kesätakki ja toppatakki. Ja toppatakissa piti kulkea keväällä tosi myöhään, niin että oli jo kuuma, ennen kuin tarkeni kesätakilla. Mitään muotijuttuja en saanut. Jos ala-asteella jotenkin kärsin, kun kavereilla oli tosi makeita paitoja, ja mulla jotain ihan tavallisia tarjoustalon collegeita. Kengätkin oli aina jotkut halvat lenkkarit, vaikka olisin halunnut jotain ihan muuta.



Tästä kaikesta johtuu se, että haluan nykyään pukeutua tosi hyvin. En edelleenkään osta mitään älyttömän kalliita vaatteita, mutta laadukkaita kuitenkin ja minulla on aina asuun sopiva takki ja kengät ja laukku jne. Ja takkeja enemmän kuin 2.

Vaatteita oli niin vähän, että kun kesäleirillä paras vaatekerta likaantui metsäleikeissä, jouduin valitsemaan, kuljenko kuraisissa vai liian pienissä ja yhteensopimattomissa lopun aikaa. Tietenkin minua kiusattiin. Myös koulussa, kun osa vaatteista oli pienennetty aikuisten vaatteista. Nykyään se on muodikasta tuunaamista, mutta ei silloin.



Unelmoin siitä, että minulla olisi erikseen jokaiseen tilanteeseen sopivat vaatteet ja niihin sopivat kengät, laukku, takki ym. Niinpä nykyään ei mikään ole tarpeeksi. Aina tarvitsen välttämättä vielä jotain vaatetta. Toki pystyn pitämään itseni ja ostoshaluni myös kurissa, kun rahat loppuvat, mutta tuo sisälläni oleva musta aukko ei tunnu ikinä saavan tarpeksi rättejä peitokseen. Pienen pieni trauma moneen muuhun verrattuna, mutta onpa kuitenkin.

Tosin en ole vielä saavuttanut kaikkea mitä aion.. Ja rimahan nousee sitä mukaa, kun jotain saa "valmiiksi" :/