Ettekö te ihmiset tosiaan yhtään mieti kenen kanssa lapsia hankitte???

Mutta ymmärrän kyllä pointtisi ja olen suht samoilla suunnilla kanssasi.

HARVOIN kukaan muuttuu yhtäkkiä ihan toiseksi ihmiseksi. Merkit ovat kyllä nähtävissä jos ne haluaa nähdä.

vaan sitä itse muuttuu. Ennen lapsia olin itsekin samanlainen egoistinen ja tärkeilevä pikku paska ja hirveä sottapytty, asunto olisi kelvannut Sillä siisti -ohjelmaan. Lasten myötä minä kasvoin aikuiseksi, mies ei.

Ehkä mä olen sitten erilainen, mutta kyllä mulle lapsen hankkiminen tähän maailmaan on niin suuri asia, etten mä halua sitä hankkia jonkun "sinne päin... no ollaanhan me tässä puoli vuotta paneskeltu, ei kun pillerit hiiteen" -tyypin kanssa.



Ja ennen kaikkea haluan, että lapsillani on ISÄ. Ei siis äijä, joka siemensi meikäläisen vaan ihan oikea isä. Ja siihen sanaan tiivistyy mulla ainakin aika paljon toiveita ja odotuksia.



En ikinä myöskään ottais riesaksi ukkoa, joka ei tee mitään. Siis meillä minä ja mies ihan yhtä lailla siivotaan, tiskataan, vaihdetaan vauvan vaippaa, hoidetaan vauvaa (kummallakin harrastuksia), seurustellaan esikoisen kanssa, pestään pyykkiä, viedään autoa huoltoon... ainoa, missä on eroa on se, että mies tekee meillä ruuat ja hoitaa ns. remonttihommat joko yksin tai veljeni kanssa.



Mistä nää sohvalla makaavat laiskat äijät, joille passataan ruuat eteen ja silitetään paidat vielä kumpuaa? Kuka sellaisia äijiä jaksaa hoitaa kun lapsetkin on hoidettavana?

Mutta mulla näin jälkikäteen katsottuna olisi lapset jääneet tekemättä, jollen sen parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen olisi aikanaan tehnyt. Ja sen jälkeen se mies muuttui..

Väkivaltaiseksi ja mustasukkaiseksi..

Me olimme yhdessä 5 vuotta ennenkuin edes muutimme yhteen. Sitten muutimme, tulin raskaaksi yllättäen- huomasin että emme meinaa sopia saman katon alle. Kestimme ihan hienosti, sitten vauva syntyi ja etenkin minulle tapahtui paljon vakavia asioita (sairastuminen, läheisen kuolema jne.). Yhtäkkiä en vaan enää ollutkaan samalla aaltopituudella mieheni kanssa...:/



Nyt olemme asuneet 3 vuotta yhdessä ja vaikka suhde toimii taas, olen miettinyt että muutan pois sitten joskus ennen eläkepäiviä. Tahdon ehdottomasti jakaa päiväni mieheni kanssa- mutten kotia(ni).

Mieheni kanssa oltiin avoliitossa 4vuotta, sitten meidät vihittiin, seuraavana vuonna ensimmäinen lapsi, kolmatta vuotta taukoa ja toinen lapsi ja täsmälleen samalla ikäerolla kolmas. Oltiin perhe, meillä oli huumoria, yhdessä tekemisen riemua, ystävä ja tuttavaperheitä, keiden kanssa mökkeiltiin, matkusteltiin...

sitten tuli lama, miehelle stressi ja syyllisyys tuttavilleen takaamista lainoista, jotka tulivat meidän maksettaviksi, sitten tuli viina ja pikkuhiljaa se oli se elämän keskipiste hänelle, viinapäissään vittuili ystävyyssuhteet karille, eihän hän tietenkään alkoholisti ollut vaikka ihan selviä päiviä viikossa saattoi olla jopa kolme!

Erohan siitä tuli kuudentoista vuoden jälkeen.

Ajatella, että olisi pitänyt ihan tosissaan jo ennusmerkit nähdä...

Haloo, älä yleistä!

En tosiaan voinut nähdä kristallipallostani, että mieheni sairastuu mieleltään ja persoonansa muuttuu.

nuoruudessani turvallisen miehen lasteni isäksi. tunsimme 6v. ennen lasten tekoa ja sanon edelleen että hän on hyvä isä lapsilleni ja olemme edelleen yhdessä. tosin arki hänen kanssaan ei ole ihan helppoa, viestintä ja aikatauluasiat tökkivät välillä pahasti. mutta tuo nyt on pientä.



mutta mutta. tapasin n. vuosi sitten miehen, jonka kanssa eksyin suhteeseen (seksi sellaiseen). jos olisin ollut nuori, olisin varmasti halunnut lapsen hänen kanssaan. hän oli niin ihana, sukat pyörivät jalassa vain jo kun näin hänet, seksi oli mahtavaa ja hän kehui kokoajan minua. onneksi näin yli kolmikymppisenä tajusin, että kaikki tuo on vain "päälipuolta" hänestä ja sisimpään en ollut edes ehtinyt tutustua. hän oli varsinainen narsisti. hän ehdottomasti halusi minut ja että muutan hänen luokseen välittömästi, hän halusi lapsen minun kanssa ja vannoi jo rakastavansa. hänen "edellisestä" elämästä onneksi tajusin, että tuo mies ei ole ihan terve. jäi kiinni valehtelusta yms. ja suuttui, jos huomautin asiasta.



itsekin tässä välillä ihmettelen, miten saatoinkaan ihastua tuohon tyyppiin niin palavasti. onneksi hän tapasi uuden naisen ja meillä on tapaamiset jäissä. jos hän ei olisi tuota uutta naista tavannut, en tiedä olisinko häneen vieläkin jumissa. ymmärrän vain nyt, että naiset todellakin saattavat hullaantua tällaisiin miehiin ja tehdä heidän kanssaan lapsen muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen. minusta lasta ei saa ruveta vääntämään ennen kun on toisen tuntenut vähintään 2 vuotta tai oikeastaan elänyt arkea (=asunut yhdessä) tuon ajan. siinä ehtii ehkä toisen jo tuntemaankin..

Ensinkäkin, ihmiset muuttuvat. Se ihana ja kultainen mies saattaa vuosien varrella muuttua radikaalistikin, syystä tai toisesta.



Toisekseen - lapsen saanti kasvattaa ihmistä ja joskus käy niin, että toinen kasvaa ja kehittyy, toinen ei.

mieheni on alkoholisti ja agressiivinen humalassa.ennen meidän suhdetta hänellä oli vain hoitoja joten hänellä ei ollut hajuakaan parisuhteesta. tapasimme yhteisen ystävän kautta ja jotenkin vain ajauduimme uudestaan ja uudestaa yhteen,hän rupesi haluamaan olla selvinpäin enemmän ja enemmän,ilman mitään painostusta.helppoa ei se ollut ja pahojakin pettymyksiä tuli.onneksemme huomasimme että osaammme kommunikoida joka asiasta ja silleen saimme asiat kuntoon.alkuaan hän oli välillä täysi paska,sovinisti,itsekäs,narsisti,agressiivinen rasittava paska,mutta kun tiesin mikä siellä sisällä on ja mistä se kaikki paska kumpusi niin jaksoin vain uudestaan jauudestaan. nyt 5v täysin selvinpäin,3 lasta ja miehestä on kasvanu vastuun kantava aikuinen joka jakaa niin huoleni kuin kotityöni kanssani,voin kaikessa luottaa häneen täysin,eli joskus niistä sioista voi löytyä helmiäkin ;)

On niin kiva tehdä lapsia kun siihen pystyy (kaikki kun ei pysty edes siihen!). Ja lapsistahan sitä yhteiskunnassa rahaa saa, ei tarvi itse vaivautua takamustaan turhaan liikuttamaan.

mutta jos jossain vaiheessa vielä jonkun löydän, niin valitettavasti ei ole aikaa viittä vuotta seurata millaiseksi suhde kehittyy ja millainen se mies sitten mahtaa lopulta olla.



Kyllä niitä lapsia on sitten pakko uskaltaa tehdä viimeistään parin vuoden jälkeen, jos meinaa omaa perhettä ikinä saada :/

mie tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi miehelle jonka olin tavannut hurjat neljä kertaa.



Nyt olemme olleet naimisissä 8 vuotta ja meillä on lapsia 2 kpl.



Joskus mietin,että kuinka hyvä tuuri mulla olikaan,koska en mä 4 tapaamisen jälkeen osannut sanoa et mies ois mulle oikea isäehdokas ;D mutta onneksi oli!!

Joskus sitä myös on niin kiltti, että toimii odotusten mukaan...Ei uskalla valita muuta kuin sen kultaisen keskitien "tutun ja turvallisen" miehen kanssa. Vaikkei itsellä ole tunteita niin ei halua pahoittaa toisen mieltä. Sitten onkin jo pari lasta, ja niitäkin pitää ajatella. Kohta onkin sitten jo vanha ja elämä on ohi...

On niin kiva tehdä lapsia kun siihen pystyy (kaikki kun ei pysty edes siihen!). Ja lapsistahan sitä yhteiskunnassa rahaa saa, ei tarvi itse vaivautua takamustaan turhaan liikuttamaan.

Mun mielestä lapsiin kyllä menee hurjasti enemmän rahaa kun mitä niistä saa. Lapsilisillä ja kotihoidontuilla ei paljon juhlita!

siinä käy, että valitsee tuon turvallisen keskitien. mutta edelleen olen siihen tyytyväinen ja oikealla asenteella myös meillä parisuhde toimii. iloinen olen siitä, että pystyn kiukuttelemaan miehelleni kun siltä tuntuu ja pystymme puhumaan asiat järjellä läpi tilanteen niin vaatiessa.



tuon narsisti-pelimiehen kanssa olisin päivittäin pelännyt, milloin tuo suuttuu kun sanon jostain pikkuasiasta, milloin tuo mököttää (enkä ymmärrä mistä asiasta) ja milloin tuo pettää toisen kanssa kun asiat menevät huonosti oman kumppanin kanssa.



turvallisen miehen kanssa ei ainakaan tarvitse pelätä arjessa elämistä.

siis nro 9

saa lapsensa kotona hoitamisesta tukea ja sitten se satasen lapsilisä vielä ilmaista rahaa...

vaviskaa työttömät ja muut sossunluukuilla olevat, mulla on millä mällätä!!!



T: äiti, joka ei ole koskaan sossussa käynyt, eikä armolahjoilla pelannut, ihan omalla ansiotyöllä elellyt ja jopa säästänyt.



ps. mulla on tosin ihana mieskin: käy töissä, ei ryyppää, hoitaa kotia, lasta ja minua ;-)

niin hän oli kohtelias, hyvätapainen, ahkera, jumaloi minua, teki kanssani iloiten kotityöt.



Sitten tuli ensimmäinen lapsi, molempien silmäterä. Ja toinen. Sitten mies ei enää niin jaksanutkaan ilmeisesti, koska nykyään hän ei osallistu mihinkään kuin pakolla, hän on ilkeä, lyhytpinnainen, juopotteleekin välillä, kälättää ja törsää rahojamme turhuuksiin.



Että sillain. Ihmiset muuttuu, lasten saaminen muuttaa paljonkin, toisia parempaan ja toisia huonompaan suuntaan.