Voiko omaa lasta olla rakastamatta? Esikoiseen

aihe vaan on sellainen tabu, että siitä on vaikea keskustella.



Mutta on todella hyvä, että olet itse tunnistanut ja tunnustanut nuo tunteet. Nyt niille vain pitäisi tehdä jotain, koska pienempi lapsesikin aivan varmasti ansaitsee äitinsä rakkauden ja kiintymyksen.



Asiasta kannattaa puhua, ehkä neuvolapsykologille?

kumpaakaan lastani kohtaan. Lähinnä olen vain huolenpitäjä, vähän kuin lastentarhanopettaja äitinä. Kohtelen lapsiani tasapuolisesti. Se voisi olla todella ikävää, jos rakastaisi vain toista.

mulla oli samantapaista kun sain pojan. En halunnut poikaa, olisin halunnut toisen tytön. Näin oli, vaikka molempia lapsiani tehtiin hoidoilla ja halusin kipeästi lasta. Silti nämä tunteet tuli. Nimenomaan vauva-aikana. Kun vauva kasvoi ja persoona alkoi näkyä, rakastuin poikaani yhä enemmän. Nyt rakastan niin että enempää en voisi. Eli tunteet voi muuttua ja varmaan muuttuukin.

On toki täysin mahdollista, ymmärrettävää ja luonnollistakin että lapsi ei ehkä herätä sinussa mitään erityisen syviä _tuntemuksia_. Mutta rakastaminen on paljon muuta(kin) kuin tunteita ja lapsellasi on ehdoton ja kiistaton OIKEUS saada äidiltään pyyteetöntä rakkautta. Siis huolenpitoa ja hellyyttä, lämpöä, välittämistä ja positiivista palautetta. Käyttäydy sitkeästi lastasi kohtaan ikäänkuin olisit pakahtua rakkauteen - erittäin todennäköisesti huomaat tunteidenkin aikaa myöten heräävän.



Älä missään tapauksessa syyttele ja syyllistä itseäsi tunteiden puutteesta. Hyväksy tuntemuksesi sellaisena kuin ne ovat ja jätä ne omaaan arvoonsa. Muista että lapsi ansaitsee ja tarvitsee pysyvää ja luotettavaa rakkautta elämänsä pohjaksi, ei äidin ohimeneviä tuntemuksia.



Toivottavasti osasin edes vähän sanoa sitä mitä halusin.