G: Millaiset MUISTOT sinulle jäi ensimmäisestä kerrasta lapsivuodeosastolla?

Oli kesähelle, mutta huoneesta ilmastointi rikki (mitä kukaan hoitsu ei ensin uskonut, juuri ennen kotiinlähtöä vasta tuli korjaaja), joten aivan jäätävän kylmää. Kahden hengen huone. Kaameat kivut epparihaavassa, silti yritin liikaa itse pärjätä kun en tajunnut pyytää apua, joten kanniskelin käytävällä huutavaa vauvaani.



Hoitajana usein nuori kesäsijaistyttö, joka ei välittänyt mun (huonosta) voinnista tuon taivaallista, vauvaa kävi välillä ihastelemassa. Olin itsekin niin sekaisin synnytyksestä ja valvomisesta, etten tajunnut vaatia mitään. Itkua väänsin osastolla kun olin niin kipeä enkä saanut nukuttua, vaikka kiskoin särkylääkkeitä.



Imetysopastus oli olematonta, jonka seurauksena vauvan väärä imuote repi nännit hajalle. Mitäpä se tyttönen olisi huomannut opettaa.

Toinen kerta synnärillä olikin sitten kaikin tavoin edellistä parempi. Vinkkinä se, että soittakaa sitä kelloa jos tarvitsette jotain -ja huolehtikaa siitä että teidänkin tarpeet huomioidaan, ei ainostaan vauvan!

ei vielä ollut ns. vierihoitoa, Vauva tuotiin 4 tunnin välein rinnalle eikä vauvaa jätetty äidin kanssa, isäkin näki vauvan vierastunnilla vain ikkunan läpi. Isä eivät niihin aikoihin olleet synnytyksissä mukana, vaikka olin kyllä kuullut laulaja Fredin olleen...



Oli ihanaa saada tuo pieni nyytti edes ruokinta-ajalla syliin ja imemään. Siinä vauvan imiessä oikoilin ohutta kaulaketjua kaulassa, jossa vauvan tunnusluku ja katselin kapaloitua vauvaani. En nähnyt vauvasta muuta kuin pään ja kasvot, sillä vauvat vietiin kapaloituna takaisin vauvalaan määräajan kuluttua, oli maitoa mennyt pieneen masuun tarpeeksi tai ei...ja sitten vauvalassa punnittuaan hoitajat antoivat lisämaitoa puuttuvan grammamäärän jonka vauva tarvitsi ikänsä mukaan.



Vauvoja kuljetettiin käytävää pitkin isossa aikuisten sängyssä, ja tuotiin huoneeseen siitä. Yksitellen turvallisissa pyörällisissä sängyissä ei tuotu, ei varmaan olisi ollut aikaa sellaiseen ja itse ei saanut mennä lastenhuoneeseen hakemaan tai edes käymään sinne.



Onneksi olen monilapsisena äitinä sanut kokea myös vierihoidon. Ah, kaksi vauvaani on saanut olla kanssani heti alusta asti, näin vauvan kokonaan kun sain avata kapalon vaipan vaihtoon ja paidankin jos tarve.



Isä ja sisarukset saivat tulla katsomaan pientä sairaalaan muutenkin kuin lasin läpi.



Oikeastaan tässä korkeammassa iässä on toisaalta se hyvä puoli että on nähnyt ja kokenut kaikenlaista mitä ei moni nykyäiti edes osaisi kuvitella olleen joskus...

Eipä olisi kivaa olla synnyttänyt tuohon aikaan, kun lapsi ei saanut olla vieressä. Me ei kyllä mieheni kanssa päästetty silmäteräämme missään vaiheessa silmistämme. Aina toinen vahti pienen unta tai piti sylissä. Toki nyt yöllä nukuimme, mutta silloinkin näin vauvan heti kun aukaisin silmäni, koska nukkui kiinni minun sängyssä läpinäkyvässä kaukalossa.



Onneksi nykyään on näin!



ap

Olin tosi huonossa kunnossa kiireellisen sektion jäljiltä ja minua hoiti aivan ihana omahoitaja. Harmittaa vieläkin, kun kotiuduin hoitajan ollessa vapaalla. Jätin kyllä osaston vieraskirjaan kauniit kiitokset, mutta olisi ollut kiva kiittää ihan henkilökohtaisesti.



Ainoa ikävä muisto on jäänyt huonosti nukutuista öistä, kun naapurin vauva itki kokoajan. ottakaa siis korvatulpat mukaan, voivat osoittautua korvaamattomiksi :)

oli...ei niin mitään tekemistä ja viis vuorokautta piti jollottaa ihan vaan huvin vuoks...

Mekin olimme perhehuoneessa koko porukka. Kätilöt oli mahtavia, kävivät välillä neuvomassa ennen kuin ehdin kelloa soittaa :D

Viimeisenä yönä kyllä olin yksin kolmen hengen huoneessa. Ei ollut varaa olla kuin 2 yötä perhehuoneessa. Mutta positiiviseksi jäi kokemus :)

Vuosi oli 1988, ja mä olin aivan puhki 38-tuntisen synnytyksen jälkeen. Kun ekaa kertaa kuivittelin ja hoidin vauvaa ja meinasin pyörtyä väsymyksestä, niin kätilö tyrkkäsi mut sivuun ja sanoi, että "ei tuosta mitään tule, täytyy sitten minun tehdä tämäkin". Koko ajan hän oli ilkeilemässä ja kuittailemassa milloin mistäkin. Jouduin olemaan osastolla viisi päivää - tuohon aikaan pidettiin niin kauan ihan normaalisynnytyksenkin jälkeen - ja se aika oli yhtä tuskaa. Silloin kyllä sai sentään lapsen vierihoitoon. Neljän seuraavan lapsen kanssa oli samassa sairaalassa jo ihan hauska fiilis.

kerrat kauheita, kun ei saanut nukuttua, lisämaitoa saati rintakumia ei annettu ainakaan Kättärillä, sitten oltiinkin sokeritipassa yms: perhehuonetta ei saanut, tosin eipä se toisen lapsen kanssa oikein olis onnistunutkaan, koska synnytyksen jälkeen miehen kiiruhettava kotiin toisen lapsen kanssa. Nyt odotan kolmatta ja toivon pääseväni kotiin niin pian kuin mahdollista:)tosin paikka on eri.

masennus alkoi jo siellä ja osasto oli silloin tosi täynnä ja akkojen sukulaislaumat suurinpiirtein asuivat huoneessa koko päivän. Yksi iskä toi "isoveikan" kiljumaan kuin palosireenin huoneseen eikä osannut pennulle sanoa että täällä huoneessa on muitakin kuin oma äippä paskatykkinsä kanssa!

ja ilmeisesti töihin oli revitty kaikki muutoin "kelpaamattomat" yksilöt. En saanut mitään imetysopastusta tai yhtään mitään apua. Vauva huusi 24/7 ja jos vauva vihdoin nukahti niin sitten olikin jo verinäytteen vuoro ja herättivät vauvan. Ihan kamala keikka oli.

oli uskomattoman kuuma, meitä oli kahden hengen huoneessa kolme äitiä, joista yksi vaan uikutti aamusta iltaan saakka kivusta (? jäi vähän epäselväksi kun äiti ei osannut sanaakaan suomea tai englantia) ja toinen kuorsasi illasta aamuun.



Nukuin kolmen vuorokauden aikana yhteensä viisi tuntia ja kotiuduin vuorokautta ennen aikojani kun olin pyörtyä väsymyksestä. Vauva söi aina sokerimittauksen _jälkeen_ oikein reilusti ja nukkui seuraavaan mittaukseen saakka, joten pöllypäissäni jouduin vielä selittelemään, että en saa vauvaa syömään kellon mukaan.