Mistä voimia eroon?

Emotionaalinen ero on jo tapahtunut; minua ei kiinnosta vaikka mies lähtisi toisen naisen matkaan, minua ei yleensäkään jaksa enää mies kiinnostaa. Mitä enemmän on pois kotoa niin sen parempi.



Huolestuttavinta eroamisessa on se miten selviän lasten kanssa. Meillä on kolme lasta, kaikki alle 9v. Työskentelen sijaisena ja kesät olen ollut työttömänä ja näin varmaan tulee jatkumaankin. Saisin varmasti vakituisenkin paikan, mutta sitten minun pitäisi lähteä kolmea vuoroa tekemään ja kun kuopus on alle 3v niin ei ihan iske... Kunnassamme ei myöskään ole tähän mennessä yöhoitoa kukaan saanut tai sitten sitä ei ole tosissaan tarvittu.



Erosta puhuttaessa mies on vaan tokaissut, että "sun tarvii varmaan mennä sitten vaan kesiksi töihin, että saat rahaa". Lastenhoito kesän aikana olisi eron jälkeen miehen mukaan minun murheeni, ei kosketa sitten enää häntä.



Taloudellisestikin tulisi olemaan helvetin tiukkaa, mutta se ei minua pelota. Raha on kuitenkin vain rahaa, ja sitten olisi tultava pienellä toimeen. Stressaavaa se varmaan olisi, mutta olen minä ennenkin kituuttanut ja hengissä niistäkin vuosista selvinnyt.



Miten hitossa sitä saisi itsestään irti sen, että tekisi sen lopullisen päätöksen? Miksi aina ajattelee, että lasten takia on yritettevä. Jos mies tuntuu akkamaiselta ruikuttajalta joka kiukuttelee ja äyskii kaikesta mitä pitää tehdä ihan niinkuin nurmikon kasvaminenkin olisi minun vikani, niin miten ihmeessä sitä aina vaan jaksaisi yrittää ajatella positiivisesti? Kun tuntuu siltä, että ero pyörii päässä päivittäin.



AAAAAAAARRGGHHHHHHHH!!!!!!!!!!!!