Lue keskustelun säännöt.
Exä ja sen nyxä
20.10.2009 |
Voihan vee, että voi ihmismieli olla outo. Erottiin eksän kanssa jo reilu vuosi sitten minun vankasta halustani. Enkä ole päätöstä katunut enkä edelleenkään mistään hinnasta ottaisi miestä takaisin, on pyytänytkin eikä ole tarvinnut harkita. Viime kesänä alkoi seurustella nyksänsä kanssa, mikä tietysti jostain syystä ihan pikkusen kirvelsi, lienee inhimillistä. Vaikken silloinkaan olisi ottanut takaisin.
Eilen kuulin, että ovat nyt muuttamassa yhteen joulukuun alusta... Kysymys kuuluu: miksihän mä olen asiasta rikki?! :O
Tiedostan ettei asia mulle kuulu millään lailla, tyttäremme tulee sitten asumaan heidän luonaan sen ajan kun on isänsä vuoro (on aiemmin vain kerran tavannut tämän nyksän, vähän oudoksuttaa että nyt on kertarysäyksellä tutustuttava sitten uuteen "äitipuoleen" mutta totta kai mä tajuan ettei se ole syy myöskään pidättäytyä yhteenmuutosta) ja eiköhän se ihan hyvin menekin. Myöskään mulla ei ole mitään syytä toivoa eksälle mitään kurjaa ja koska mä en itse häntä halua, niin mikä ettei olisikin onnellinen tämän uuden kanssa.
Mutta niin vaan kirpaisee, hitto, en voi mitään. Itse en ole löytänyt ketään ja muutenkin mun elämä on täynnä vastoinkäymisiä aina läheisten ihmisten menetyksistä ja huonosta terveydestä lähtien, mutta tää eksä vaan luovii onnekkaasti tilanteesta toiseen läpi elämänsä.
Mikä ei sekään ole syy toivoa hänelle ikävää, enkä mä ihan totta toivokaan. Mut en perhanassa itsellenikään! Totta kai itselläkin on aikuisen seuran kaipuu, mutta ei vaan löydy sopivaa, varmaan ikinä. Niin mä vaan kateellisena (myönnän!) seuraan toisen ainaista onnistumista, uutena nyt tämä, että hänen uusi suhteensa on siinä vaiheessa että yhteen muuttaminen on ajankohtaista.
Ei tässä avautumisessa sen suurempaa järkeä ole, pakko vaan myöntää jonnekin että VITUTTAA ja tuntuu paskalta!
Ja tämä kurja fiilis siitä huolimatta että mä en (ihan oikeasti) rakasta häntä enää enkä edes alitajuntaisesti halua häntä takaisin (väkivaltaa jne.), miltähän tämä mahtaisi tuntua jos HÄN olisi jättänyt ja mä haluaisin takaisin... Huh!
Kait tää on ihan inhimillistä vaan, miltä teistä on tuntunut vastaavassa tilanteessa?
Kommentit (7)
...mukavaa etten olekaan ainoa näine omituisine tunteineni! :D Vaikka tietysti kurja sullekin.
Joo, ei sekään varmaan hienoa ole että aina löytyy joku uusi ihana eksälle, mutta mun eksä taas on näitä, jotka etsivät "once in a lifetime" -rakkauksia, joka en sitten ollutkaan minä (eka vakava suhde hänelle), mutta sillä periaatteella hän varmasti tätä uutta suhdetta nyt ajattelee.
Plääh, mäkin haluan uuden ihanan suhteen millä voisin hehkuttaa eksälle! Niin ja tietysti muutenkin... :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä olin se joka halusi erota, erosta nyt jo 4 vuotta aikaa. Eron jälkeen olen asunut lasten kanssa, ei parisuhdetta. Exä taas on tehnyt lapsia(!), muuttanut yhteen ja eronnut muutamaan kertaan. Ei ole kirpaissut laisinkaan, lähinnä säälittää ettei osaa olla yksin.
Itse en kaipaa parisuhdetta välttämättä, osaan olla yksin ja olen onnellinen myös yksin.
hyvää, mitä muilla on. Se on ns. tervettä kateutta.
Harvoin elämän ratkaisut on niin yksinkertaisia ja tunteita tuntee samaan aikaan vastakkaisiin suuntiin. En tiedä tilannettanne ennen eroa, mutta siihen ja yhteiseen elämäänne liittyvät asiat saattavat vaikuttaa nykyisiin tunteisiisi. Tämä on osa eroprosessia ja tunteesi ehkä kertovat enemmänkin vanhasta riippuvuudesta häneen kuin kiintymyksestä. Muutokset aina pelottavat. Tuo yhteen muutto on viimeinen niitti tai merkki suhteenne loppumisesta.
Aika moni reagoi tilanteessasi niin, ettei myönnä itselleen noita tunteita, vaan alkaa vaatia, että lapsi ei saisi viettää aikaa isän uuden avopuolison kanssa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä olin se joka halusi erota, erosta nyt jo 4 vuotta aikaa. - - - Itse en kaipaa parisuhdetta välttämättä, osaan olla yksin ja olen onnellinen myös yksin.
Toki mäkin olen onnellinen yksin ja olen nauttinut tästä ja olen ollut tyytyväinen kun viimein olin tarpeeksi rohkea lähtöön (yritin sitä aiemmin mutta mies uhkaili tekevänsä asiat hankaliksi, minkä hän totta vie osaa, mutta lopulta, kun olin saanut tarpeeksi, en antanut senkään enää estellä). En itsekään välttämättä kaipaa parisuhdetta, en niin että tyytyisin johonkin huonoon vain siksi, etten osaisi olla yksin, ei hyvää sen olla pitää! Mutta 4 vuotta yksin - sitä mä EN halua! Varmasti itsekin pärjäisin, ja tulen olemaan yksin 4 tai 40 vuotta, ellei tarpeeksi hyvää miestä tule vastaan, eli edelleenkään en tätä autuaallista yksinoloa vaihtaisi huonoon suhteeseen, en ikinä enää! Mutta kyllä mä kaipaan sitä läheisyyttä, ja olen tiedostanut aiemman "en todellakaan halua seurustella" (= oli ihan paikallaankin olla yksin) muuttuneen tähän odottavaan tilaan...
Exä se vaan porskuttaa, on vaihtanut kumppaniakin jo useasti ja on nyt naimisissa. Minä yhä sinkku, ei yhtään merkittäävää seurustelusuhdetta koko yksinolon aikana, ja exän meno kieltämättä vähän kirvelee...
Tuntuu, että exällä ei ole mitään vastoinkäymisiä. Uusia kumppaneita löytyy heti kun vanha kyllästyttää ja aina se uusi on ah niin ihana.
Kaipa se kateus / kärvistely / what ever on inhimillistä.