Miten tästä selviää???

Mies aikoo todennäköisesti hakea avioeroa, mutta itse en halua erota. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Meillä on aina ollut aika "vuoristoratamainen" suhde eli on mennyt hyvin ja huonosti, hyvin ja huonosti jne. Kaiken tämän ajan olen kuitenkin rakastanut miestäni, vaikka välillä kun kovasti ottaa päähän, niin vihaan häntä yli kaiken. Suurimpana ongelmana meillä on ollut erilaiset luonteemme ja lapsuudenperheistä omaksutut erilaiset tavat ja olemme aina riidelleet paljon. Tuo kaikki on nyt sitten johtanut siihen, ettei miestä kiinnosta perhe-elämä ollenkaan, on täysin väliinpitämätön varsinkin minun suhteen.



Mä olen yrittänyt muuttua ja tiedän, että joissain asioissa olenkin onnistunut parantamaan tapani, mutta tuntuu, ettei mies ole edes yrittänyt. Välillä kun olemme asiasta keskustelleet, mies on myöntänytkin, ettei ole edes yrittänyt muuttua. Hänellä on myös masennusta, johon on syönyt pari vuotta lääkkeitä, mutta ei koskaan käy juttelemassa lääkärin kanssa ja mä olen sitä mieltä, ettei pelkkä lääkitys auta masennukseen. En tiedä, kumpi oli ensin muna vai kana eli osittain masennus johtuu varmaan meidän huonosta parisuhteesta ja osittain huono parisuhde johtuu taas miehen masennuksesta. Mies on luonteeltaan sellainen, että jos meillä on pienikin riita, hänen maailmansa kaatuu siihen ja hän on aivan maassa ja valmis eroamaan suurin piirtein samantien. Nyt vaan on ollut sitä mieltä, että ero on tosiaan ainoa vaihtoehto.



Mä itse taas muistelen huonoina päivinä niitä hyviä päiviä ja ns. elän niistä. Tiedän, että meillä voisi olla enemmänkin hyviä aikoja, jos molemmat yrittäisivat enemmän. Se vaan ei riitä, että mä ainoana yritän ja kannattelen tätä suhdetta. En kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi erota, koska rakastan edelleen miestäni. En halua myöskään rikkoa lastemme kotia. Tiedän, että riitaisa parisuhteemme ei tee hyvää lapsille, mutta viime vuosina olemme onneksi onnistuneet riitelemään useat riidat kun lapset ovat olleet nukkumassa (tai pois kotoa) ja lasten kuullen olemme yrittäneet riidellä edes jollain tavalla asiallisesti, mutta ainahan se ei tietenkään onnistu.



Olen tähän eroon ollut varautunut jo niin kauan, että olen mielessäni miettinyt sata kertaa kaikki käytännön asiat jne. ja tiedän, että sen puolesta selviän kyllä. Sitä en vaan tiedä, miten ikinä selviän henkisesti tästä erosta, kun takana on 10 yhteistä vuotta ja ensimmäinen oma perhe. Taloudellisesti tulee tietenkin myös olemaan todella tiukkaa, mutta enemmänkin huolettaa toi henkinen selviytyminen. Ja valtava huoli lapsista, miten he selviävät sitten, kun isi lähtee.



Kertokaa omia selviytymistarinoita te, joilla mies on halunnut eron ja te olette edelleen rakastaneet!