Mikä on rasittavinta erilaisissa elämänsuruissa?

Ne jotka isoon ääneen selostaa toisen kurjaa tilannetta kaikille mahdollisille tuttavilleen ja ystävilleen. Ja jotka kauhistelevat asiaa ja muka hyväntahtoisesti voivottelevat, kun on niin vaikeaa ja surullista ja miten se tämän nyt kestää jne.

Tämä vähättely surussa, kun surussa. Esimerkkinä; Sain keskenmenon vuosi takaperin, "Onneksi se ei vielä ollut isompi, eihän toi nyt mitään". Itsekin ajattelin, että onneksi niin alussa, mutta ei se silti minun suruani poistanut.



Toinen esimerkki: Läheinen tuttavani kuoli kesän alussa. Tuttava oli miehen puolelta, joten oma sukuni ei tuntenut häntä kovin hyvin. Suku ihmetteli, että mitä minä nyt täysin tuntematonta tuttavaa itken. Minulle hän oli koko miehen suvun läheisin ihminen, jonka kanssa koin vahvaa "sielunkumppanuutta". Kyseisen ihmisen kerkesin tuntea 12 vuotta, mutta oma sukuni, varsinkin äitini ihmetteli miksi se nyt niin koville ottaa.



Minua myös ärsyttää nämä kaverit jotka lupaavat olla tukena. "soita vaikka yöllä, jos tarvitset juttukaveria", en toki soittanut, kun päivälläkään ei vastattu puhelimeen..



Ja sitten surujen vertailu, kumpi surevista on kärsinyt enemmän ja kumman suru on oikeutetumpaa. Niinkuin suruun pitäisi anoa joku lupa..

päivällä, ainakin työssäkäyvillä kavereilla...

Yleensä on aina niin, että ei voi sanoa mitään loukkaamatta, ei siis näköjään edes tarjota apua. Välillä jo pelkkä osanotto otetaan vastaan sen näköisenä, että "mitä toi tuossa ottaa osaa". Aivan vasta kävi noin.



Lähipiirissäni on ihminen, jolla on elämänsä aikana sattunut paljon menetyksiä. Tämä ihminen vetää nuo menetetyt ihmiset aina keskusteluun yhtäkkiä tyyliin "Hän teki aina noin" "hän sanoi aina noin" "hän piti tuosta musiikista". Varsinkin jälkimmäinen kommentti tulee usein, ja tämä johtaa siihen, että keskustelu pysähtyy, vaivaantuu ja tulee olo, että kappale pitää vaihtaa tms (kuten ko. henkilö usein vaatii).



Joskus surevien lähellä oleminen on kuin puukonterällä taiteilemista. Kaikki mitä sanoo ja tekee on väärin. Kaikki mitä jättää sanomatta tai tekemättä on väärin.



Olen mielestäni empaattinen ihminen joka osaa asettua surevan asemaan ja otan suruun osaa sydämestäni, ja olen valmis ymmärtämään surevan tai muuten hankalassa elämäntilanteessa elävän ihmisen käytöstä vaikka se olisi törkeääkin. Jotenkin nämä asiat ovat kuitenkin vaivanneet minua viime aikoina, erilaisista edellämainituisenkaltaisista tilanteista johtuen.



Lähipiirissäni on myös henkilö jonka omassa lähipiirissä on tapahtunut järkyttäviä asioita. Yritän auttaa häntä kaikin tavoin, mutta silti liian usein apuuni suhtaudutaan ylimielisesti, minulle puhutaan törkeästi jne. Olen hieman väsynyt tähän ainaiseen paapomiseen yms.



Mutta kai sitä sitten surun piikkiin saa olla ihan millainen vaan.



Nimim. eräs väsynyt läheinen

"pyydä vai apua, jos sitä tarvitset".



Ei se avun pyytäminen helppoa ole. Minä mieluummin kuulisin sanat: "Hei, päätin tulla auttamaan muistotilaisuuden järjestämisessä. Tulen vaikka silloin aamulla laittamaan pöytää kauniiksi."



Siisä tämä vain esimerkki, jota voi soveltaa aina eri tilanteisiin.

ja sitten kun pyydät, just tänään nyt ei käy milloin milläkin tekosyyllä.