Mies pitää masennustani kuviteltuna

Älä anna masennukselle ylivaltaa vaan pakota itsesi liikkeelle. Ja minä tiedän mitä on masennus, olen ollut suljetullakin hoidossa sen takia.



Masennusta voi ehkäistä ettei pääse liian pahaksi, sitä miehesi sinulle nyt yrittää tarjota

Mun serkkuni sairastaa masennusta, ja munkin on ollut vaikea aina välillä ymmärtää häntä. Onko se sairaus vai taipumus, sitä en tiedä. Mutta tottahan se on, silloin kun se tulee.



Mutta tiedätkö mitä tämä serkkuni sanoi, viimeksi kun juteltiin? Hän, joka siis on sairastanut masennusta jo vuosia, sanoi, että on oppinut nykyään hallitsemaan sitä jossain määrin. Hän ei voi päättää, milloin se tulee, mutta hän on päättänyt olla rypemättä siinä. Aika yllättävää eikö totta?

Ei se paljon lohduta oikein syvässä masennuksessa. Mutta ainut tapa parantua sieltä syövereistä on todella itse päättää parantua. Pikkuhiljaa, ei tietenkään kerralla sitä vaan päätetä ja sitten olla kuin ei mitään. Tällä viikolla yksi askel, ensi viikolla toinen, voimien mukaan.



Itsesäälissä ja kaikkien ikävien asioiden hautominen vaan pahentaa, tai ei ainakaan paranna. Tiedän itsekin masennuksen ja lääkityksen kokeneena.

Minun tie parantua oli ne lääkkeet ensi hätään. Jos ei ole niin pitkällä, tai kun lääkitys jo auttaa jonkin verran, niin seuraava askel on todella lähteä ulos, ja lenkille. Ja keskittyä itsensä hoitamiseen. Ja teet mikä on kivaa. Jätä ne ikävät asiat tekemättä. Tai hoidat velvollisuuden kerrallaan, teet listan, ja sitten siitä yksi kerrallaan, yksi päivässä tai yksi viikossa kun olet virkeimmilläsi. Ja sama toimii lievään masennuksen alkuun ennaltaehkäisevästi. Ja asioista pitää yrittää väkisin ajatella ja etsiä ne positiiviset puolet.



Jos ei jaksa aina, tai tuntuu alussa tosi vaikealle, sitä se on. pyydä mieheltäsi apua vaikka lenkkiseuraa tai jotain harrastusseuraa, ni saat muuta ajateltavaa.

Itselläni on takana pari masennusta, lääkkeet auttoivat. Kun viimeksi tunsin alakulon taas tulevan (tiedät varmaan tunteen), puhuin heti miehelleni ja odotin tukea, vaikka siis hakeuduin myös ammattiauttajalle ja sain lääkityksen. Mies kuitenkin suhtautui asiaan juuri tuolla lailla kun kirjoitit. Minun pitäisi ajatella positiivisemmin, en saisi niin kovasti pelätä pahinta jne. Juuri tuollaisia kommentteja mitä täälläkin lauotaan. Eli ihmiset ovat niin tietävinään miten ajatukset voi kuin taikaiskusta kääntää positiivisiksi. Omien masennusteni kautta olen oppinut pikkuhiljaa olemaan välittämättä ihmisten loukkauksista, kuten juuri nuo " sinullahan on kaikki niin hyvin" -lausahdukset. Ja vielä ihmetellään miksi itsemurhaluvut on korkealla Suomessa, voisikohan tuolla kansamme typerällä suhtautumisella asiaan olla jotain tekemistä itsemurhalukujen kanssa?!

Mutta takaisin asiaan. Vaikka olin tottunut muiden ihmisten tietämättömyyteen, odotin tukea mieheltäni, edes jonkinlaista. Tukeahan sekin tietenkin oli kun hän jaksoi katsella minua myös masennuksen aikana, mutta muuten suhtautuminen satutti. Mutta täytyy myös muistaa että masentuneen läheisenä on todella vaikeaa olla, asioista tietämättömän on vaikea tietää miten asiaan " pitäisi" suhtautua. Meillä tilanne parani kun kävimme yhdessä psykiatrini puheilla. Eli mies sai kuulla että syy ei ole minun ja sai vinkkejä siihen miten minua voi tukea. Suosittelen ehdottomasti teillekin.

Nyt vaikka masennus on tiessään on vastaan tullut toinen hieman vastaava asia. Olen nimittäin raskaana, tosin AIVAN alkumetreillä, vauva olisi erittäin toivottu, sitä on jo jonkin aikaa yritetty. Mutta nyt kun tietenkin pelkään että raskaus keskeytyy (siis pelkään ihan normaalilla tavalla, kuten varmaan jokainen plussatestin tehnyt nainen), mies on sitä mieltä että en saisi pelätä, koska voin pelkäämiselläni aiheuttaa keskenmenon! Kun eilen illalla katsoin ohjelmaa jossa puhuttiin lapsen kuolemasta ja vammaisuudesta ym. pillahdin itkuun, ja mies oli lähinnä hermostunut ja sanoi että minun pitää rauhoittua vauvan takia! Ja en siis oikeasti ole mikään hysteerikkö, jotenkin vaan itken nykyään ihan selittämättömistä asioista. Tuntuu vaan raskaalta kun taaskaan mies ei ymmärrä ettei omia ajatuksia niin vaan hallita.



Voimia ap. Ota tosiaan miehen kanssa puheeksi jos menisitte yhdessä ammatti-ihmisen juttusille.

mutta juuri niinä hetkinä kun se hallitseminen tuntuu mahdottomalta, EI haluaisi kommentteja " kuvittelet vaan" . Eniten suututtaa miehen asenne, että kaikki mielenterveysongelmat ovat keksittyjä ja pelkkää huomionhakua. Eräs ystäväni oli psykiatrisella osastolla hoidossa aivan todellisen diagnosoidun sairauden vuoksi ja miehen kommentti siitäkin oli, että miksei sekin ihminen keksi itselleen jotain tekemistä. Voi kun se olisikin niin yksinkertaista! Eihän kukaan olisi masentunut tms. jos se siitä olisi kiinni! En ymmärrä miten mies voi olla niin pönttö, että kuvittelee ivaamisen ja saarnaamisen auttavan masennukseen! Olisiko jossakin jokin hyvä nettisivu, jossa olisi kansantajuisesti selvitetty näitä asioita, niin lähettäisin linkin miehelle?

jos velvollisuudet/tekemättömät asiat on niitä jotka aiheuttaa ahdistusta. Minulla tuollainen lista todella auttoi, asioiden näkeminen paperilla ja varsinkin niiden vähentymisen näkeminen helpotti.



T:6

tälläkin hetkellä going down... olen miettinyt tuntuuko kaikilla päässä koko ajan tällaiselta ikäänkuin tunkkaiselta. ja onko muiden elämä sävykkäämpää.

http : //www. terveysportti. fi/terveysportti/ekirjat. Naytaartikkeli?p_artikkeli=apo01174



Mukana linkkejä mihin kannattaa tutustua.



T:6

Hän on sairastanut vuosia vakavaa masennusta. On nyt sairaseläkeellä, mutta voi huomattavasti paremmin kuin ennen. Vanhempani erosivat sairauden olessa pahimmillaan. Syy tai seuraus, mutta isäni mielestä hän vain oli vaikea. Ei koskaan edes yrittänyt ymmärtää. Masennuspotilaana äitini on saanut todella huonoa kohtelua osakseen, kun ei mieleen voi laittaa laastaria ja näyttää kaikille kuin kipeä se on.



Kaikki eivät vain ymmärrä mielensairauksia ja sille emme varmaan voi mitään. Ei kukaan voi myöskään pakottaa ymmärtämään. Ystäväni opiskelee parhaillaan lääkäriksi ja olen puhunut hänen kanssaan paljon masennuksesta sairautena. Ei heillekkään ole oikein opetettu, mitä kaikkea se voi tehdä ihmiselle. Mielensairaus kun on niin paljon kokonaisvaltaisempaa kuin jalanmurtuminen.



Äidissäni olen huomannut, että kun hän on nyt ohittanut vuosia kestäneen pahimman aallonpohjan mm. itsetuhoisine ajatuksineen pystyy hän nykyään aika hyvin tunnistamaan mahdolliset masentavat tuntemukset ja sitten vain kovasti työstämään, etteivät ne iske uudestaan. Etsi itsellesi keinoja rentoutua ja asioita, jotka aina tuntuvat hyviltä. Alamäen alkaessa kannattaa itsekkäästi satsata itseensä ja pyrkiä lyhentämään se luisu minimiin. Ja puhu, puhu, puhu. Ota yhteyttä mielenterveysammattilaisiin ja pyydä heiltä apua. Myös lääkehoito saattaa katkaista vajoamisen. Suuri hali!

tiedät kyllä että masennuksesi johtuu joistain asioista. Ei se itsestää tule. ne asiat on purettava ammattiauttajan kanssa. Vain sillä tapaa voit päästä irti kierteestä ja masennuksen kroonistumiselta.

Jos masennukseen etsii liikaa syitä mitä ei tunnu löytyvän, se saattaa viedä asiaa vain huonompaan suuntaan. Taustalla saattavat olla hyvin monimutkaiset asiat, kuten varhaislapsuuden kokemukset, ja ne eivät tule esille mahdollisesti kuin psykoanalyysissä, ja sekään ei kaikille käy. Eli kannattaa hyväksyä että syitä ei aina kovin helposti löydy.

jos auttajana on kunnollisen koulutuksen saanut terapeutti, niin ainakin ammattiauttaja auttaa oppimaan uusia ratkaisumalleja asioihin ja miettimään miksi joku asia vaikuttaa sinuun niin kuin se tekee.



Pelkkä terspia ei ehkä riitä mutta psykoterapia varmasti.

siis hivenaineet, hormoonit, vitamiinit, mitkä lie. mutta jos ois noin, niin ei ihminen milläään voisi löytää itse syytä oloonsa, vaan asia vaatisi tutkimuksia. en tiedä, mutta muistelen kuulleeni jotain tuollaista

Vierailija:

Olen nimittäin raskaana, tosin AIVAN alkumetreillä, vauva olisi erittäin toivottu, sitä on jo jonkin aikaa yritetty. Mutta nyt kun tietenkin pelkään että raskaus keskeytyy (siis pelkään ihan normaalilla tavalla, kuten varmaan jokainen plussatestin tehnyt nainen), mies on sitä mieltä että en saisi pelätä, koska voin pelkäämiselläni aiheuttaa keskenmenon! Kun eilen illalla katsoin ohjelmaa jossa puhuttiin lapsen kuolemasta ja vammaisuudesta ym. pillahdin itkuun, ja mies oli lähinnä hermostunut ja sanoi että minun pitää rauhoittua vauvan takia!

Onneksi olkoon tulevasta vauvasta! Itse olen aina raskauden alussa miettinyt miksi olen näin epästabiili. Ensimmäistä odottaessa jouluna katsoin telkkarista lastenohjelmia ja itkin ihan kaikesta. Nyt toista odotellessa jo nauramme mieheni kanssa, kun itken kaikelle typerälle. Saatan jopa sanoa, että kylläpäs nyt rakennetaan nyyhkytys draamaa ja 5 sekuntia ja kyyneleet valuvat poskillani ihan valtoimenaan.

Itken myös busseissa, junissa, kaupassa. Itseäni naurattaa oma itkuni, mutta muut menevät tilanteesta huonoksi. Sitä se on kun on voimakkaita tunteita ja se on vaan ihanaa. Sama jatkui minulla vielä monta kuukautta synnytyksen jälkeenkin. Ja lapselle se on vahvuus, jos äiti reagoi hänen tunteisiinsa herkästi.

Näppituntumalla sanoisin, että masennukseen sairastuvat usein ne herkimmät tyypit. Usein masennus tuntuu olevan sitä, että maailma on niin raskas. Toivoisin, että herkkikset näkisivät oman herkkyyden ja rajut tunteet vahvuutena ja jostain löytyisi vielä ne yhtä rajut onnen tunteet. Itse olen aikalailla balanssissa noissa jutuissa ja tiedän niiden olevan tunteita, jotka välillä vievät ja kovaa, mutta mulla tunteet on sidonnaisia hetkeen, eivätkä ne jää pitkäksi aikaa päälle.

Sori aiheen vierestä.

mutta ei kaikki sairastu masennukseen huonollakaan ruokavaliolla. Myös valon määrä ja laatu vaikuttaa. Kirkasvalolamppu voi auttaa pimenevissä päivissä. Aivojen kemia on niin ihmeellista, etteivät lääkäritkään tiedä siitä vieläkään juurimitään. He menevät usein yhtä mutu-tuntumalla kuin me muutkin.



Terapeutteja on tosi monenlaisia. Jos yhtään epäilyttää, että terapeutti ei ole hyvä, niin vaihtoon vaan. On terapeutit sanoneet niin ihmeellisiä asioita lähipiirilleni. mm. yhtä on syytetty masokistiksi kun ei hyväksybyt armeijaa. Onko tuo ammattimaisen terapeutin puheita?

Ei toinen voi tajuta, miltä sinust atuntuu eikä kaikkien empatia mene niin syvälle. Miehesi antaa sinulle kuitenkin tukea, yrittää nähdä positiivisia puolia elämässäsi - niihin myös sinun kannattaa tukeutua. Ei puolison empatia sinua parantaisi vaikka olisi suurempaakin, mutta saat aikalisää. Masennukseen on minusta ainut apu ammatti-ihminen - lääkitys ja/tai terapia.



Itse olen toipumassa lääkityksellä masennuksesta pitkään sitä podettuani. Minun mies tajusi aikanaan, missä mennään. Hän on ollut aina avun hakemisen kannalla, mutta ei hän yrittänyt olla terapeuttini enkä sitä odottanutkaan. Minua auttoi, ettei hän puuttunut asiaani sen enempää. Miehelle se on ollut raskasta aikaa seurata sivusta. Minusta sitä ei kannata vetää mukaan masennukseen, kuka on syyllinen sen tuloon taikka kuka ei ole, minä tai muut.



Positiivisella asenteella kuitenkin voi itsehoitaa itseään - ainakin aikalisämielessä ja toisaalta masennusta ei kannata päästää liian pahaksi, vaan kannattaa hakea apua ennen kuin masennus saa vallan ja alkaa haitata elämää.

Hän on kasvanut sellaisessa yhteiskunnassa, missä masennusoireiden kaltaiset oireet ovat merkki siitä, että on joutunut eroon Jumalasta ja silloin pitää rukoilla enemmän. Hän puhui minulle näistä asioista usein, ja se ahdisti minua vielä lisää, sillä uskovana kristittynä olin masennuksen myötä myös uskossani ahdistunut.



Riitelimme paljon, sillä en voinut hyväksyä sitä, että hän halusi yksinkertaistaa ja hengellistää ongelmiani. Hän ei nähnyt aluksi mitään ongelmaa, koska hänelle kaikki elämään liittyvä on aina hengellistä.



Ajan kanssa sain tuotua hänelle lisää tietoa asiasta. Hän alkoi katsoa tarkasti kaikkia tv-ohjelmia, missä kerrottiin masennuksesta. Erityisesti häntä kiinnosti masentuneiden omat kertomukset, mutta lääketieteellinen puoli oli myös tärkeää. Vähitellen hän sai varmuutta enemmän, kuinka suhtautua minuun vaikeina aikoina. Nykyään voin sanoa, että hän on ehdottomasti tärkein tuki minulle. Mutta alku oli siis vaikeaa.



Tänä syksynä tutkimusten jälkeen saatiin selville, että minulla on keskivaikea uniapnea. Se aiheuttaa tietenkin päiväaikaista väsymystä, mutta myös muistin heikentymistä, kärsimättömyyttä, äkkipikaisuutta, ylipainoa ja - masennusta. Oireita minulla on ollut vuosia, ja kuorsauksestani olen surullisen kuuluisa. Uniapneaan on saatavilla sellaista kivan konkreettista hoitoa, joka parantaa heti silminnähden vointia ja vireyttä. Masennuksen hoidon kanssa ei aina ole niin näppärää. Olen kylläkin toiveikas, että kun muu vireystilani paranee, myös masennuksen oireet lievenevät.



Elämä kolmen vilkkaan lapsen äitinä on ollut ajoittain hirveää, välillä vain kauheaa. Riittämättömyyden ja huonouden tunteet ottavat ylivallan jatkuvasti. Joskus joinakin yksittäisinä hetkinä huomaan, että " Hei, onks tää nyt sellainen normaali olo, kun tuntuu vain - tavalliselta!?" Kuitenkin elämäni ankkuri on perheessä. Tunnen usein pahaa oloa, mutta samalla olen niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on perhe, ihanat lapset ja mies, joka uskaltaa elää kanssani.

Ymmärrätkö miten raskasta on elää masennuspotilaan rinnalla? Haluaisi ottaa pois toisen huonon olon ja välillä ahdistaa syyllsyys- minustako se johtuu? Minullakin on ystävä joka on vuosia kärsinyt masennuksesta ja tekisi niin mieli sanoa joskus hänelle, että olisitko välillä kiinnostunut muistakin ihmisistä kun itsestäsi, voisitko ajatella edes hiukan positiivisemmin asioista, mitä sinä oikein valitat, kun itselläsi on täydellinen mies, lapsi ja työpaikka ja minulla ei ole mitään. Jotenkin olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että hän ei voi itselleen mitään, koska ei kai kukaan haluaisi olla noin onneton koko ajan ihan huvikseen. Siltikin läheisillä tulee usein mitta täyteen ja tekisi mieli heittää toinen seinään, että se lopettaisi pahassa olossa piehtaroinnin. Rakastan ystävääni kuitenkin yli kaiken, enkä ikinä haluaisi hänelle mitään pahaa. Mieti miten hankalaksi teet tahtomattasi miehesi elämän? Ehkä hänelläkin on oikeus joskus suuttua siihen, ettei voi tehdä mitään, kun pysyy kuitenkin rinnallasi.

Vaikea masennus, kauan kestänyt, ja myönnetään että hoitotaival vielä alussa. En kuitenkaan ollenkaan tajua, miten ihmeessä tästä pitäisi tahdon voimalla ponnistaa... Miten voi pakottautua? Mitä ihmeen kivoja asioita muka pitäisi tehdä? Miten ihmeessä se ulkona ravaaminen muka auttaa siihen, että vihaan elämääni?



Masennukseen on syynsä, ainakin minulla. Ei se mistään tyhjästä yhtäkkiä ole ilmestynyt. Miten sen masennuksen muka saisi vaan pois jonnekin tyhjään? Niille syille pitäisi saada jotenkin tehtyä jotakin.



Lääkitys tuntuu auttavan sen verran, että aggressiivisemman epätoivon sijaan vietän päiväni kattoa tuijotellen enkä tunne oikein mitään. Kyllä mä sinne uloskin välillä selviän, mutta en kyllä tajua, mitä sen on tarkoitus auttaa.

Minulla on selkeä serotoniinin liiallinen takaisinvirtaus aivoissa ja masennustahan se tekee. Siinä ei kertakaikkiaan auta lenkit ja itsensä-niskasta-kiinni-ottamiset. Ihan turhaa. Ainut konsti on lääke. Olen syönyt joka päivä vuodesta 2002 ja todennäköisesti syön lääkettä hautaan asti.



Siitä saa kyllä olla onnellinen että nykyisissä lääkkeissä ei ole juurikaan sivuvaikutuksia, saa olla ihan normaali, vaikka sairastaakin.