Lue keskustelun säännöt.
Tunsitko koskaan epävarmuutta naimisiin mennessä/ennen sitä?
15.11.2006 |
Mieheni kosi minua. Yllätyksekseni en pystynyt vastaamaan kyllä, vaan sanoin että tarvitsen vielä aikaa. Nyt on kulunut puoli vuotta, eikä aika ole muuttanut asiaa mihinkään suuntaan. Mies on vähän taas alkanut vihjailemaan, ja myös pelkäämään etten halua mennä naimisiin hänen kanssaan.
Tottakai minulle tulee oloja, että voi kuinka ihana mies minulla on ja mietin häitä jne. Mutta viikon päästä mielialani saattaa olla aivan toinen. Mieheni puhuu jostain asiasta niin, että ajattelen, ollaanko me aivan eri planeetoilta. Etten siis pysty hyväksymään hänen erilaisuuttaan joissain asioissa.
Olen ollut kerran kihloissa, ja tämän miehen kanssa todella halusin naimisiin. hän ei sitten ollutkaan enää samaa mieltä. Kai se meni nuoruuden kokemattomuuden piikkiin, mutta jotenkin tämä on jäänyt kummittelemaan. Joskus näen vieläkin unta, että olen tämän entisen kanssa yhdessä, vaikka suhteestamme on jo vuosia.
Oletteko te joutuneet miettimään tällaisia? Voiko epävarmuudesta päästä eroon, vai onko se aina läsnä jos sellainen on kerran tullut? Entä sitten, jos olette vastanneet kyllä, niin oletteko sitten täysin varmoina astelleet alttarille, ilman mitään takapakkeja yms hääjärjestelyjen aikana? Minua joskus pelottaa, että entä jos vahingossa sanonkin " en tahdo" :) tai että tulee vain niin kamala paniikki, etten pystykään...onko tämä normaalia?
Kommentit (24)
jos riitelitte ennen häitä, niin meinasitteko koskaan peruuttaa niitä? meillä kirkko jo varattu, ja parhaillaan parisuhdekriisi. toivottavasti tästä päästään yli...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mmutta minusta on kummallista tuo ajattelu, että puolison pitäisi olla ihan samanlainen tai samaa mieltä kaikesta kuin itse on. Paljon tärkeämpää on, että voidaan neuvotella toimiva käytännön kompromissi ja keksiä uusia ratkaisuja toimimattomiin tilanteisiin.
MInä en ollut, mutta koska olin luvannut niin minun mielestäni minulla ei ollut oikeutta alkaa perumaan mitään enää siinä vaiheessa kun hääjärjestelyt oli meneillään.
Joten ei meinattu perua. 2
2
ja kaikella tavalla minua häiritsi mieheni käytös.
Rehellisesti sanottuna, olisi pitänyt vielä miettiä ja katsoa. Minulla on ollut todella vaikea liitto ja mieheni ns. ärsyttävät ym piirteet tuhoavat koko liittoamme. (mm holtiton rahankäyttö, vastuuttomuus jne)
Jos menisin joskus uudestaan naimisiin (siis jos eroan nykyisestä) miettisin kyllä KAUAN ja tarkasti, odottaisin kunnes olisin täysin varma.
oli, mutta jo silloin, kun menimme kihloihin. Ajattelin tyyliin se on sitten me kaks loppuelämä, koskaan enää en tule suutelemaan toista miestä jne... Sitten, kun oli häiden aika, niin en tuntenut sen kummempaa epävarmuutta ja hääpäivänä tuntui oikein hyvältä. Tuostakin on aikaa jo vuosia, nyt kun ajattelen, niin se alkuajan epävarmuus johtui varmaan nuoruudestani ja kypsymättömyydestäni, luulin, ettei voi olla onnellinen, jos ei saa olla ja mennä ja kokeilla monta miestä. Noh, onneksi tajusin kuitenkin, että vieressä on ihana mies enkä lähtenyt seikkailemaan, sillä onnellisia me ollaan oltu ja hyvin menee edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
naimisiin menoa mutta papin aamenen jälkeen jatkuvasti! =)
Vierailija:
mmutta minusta on kummallista tuo ajattelu, että puolison pitäisi olla ihan samanlainen tai samaa mieltä kaikesta kuin itse on. Paljon tärkeämpää on, että voidaan neuvotella toimiva käytännön kompromissi ja keksiä uusia ratkaisuja toimimattomiin tilanteisiin.
kyllä minäkin käytännön asioissa olen valmis kompromisseihin, mutta nämä erot liittyvät arvoihin. Esim. suhtautumisemme rahaan ja sen käyttöön, sekä suhtautumisemme muihin ihmisiin. Mies on kovin usein tuomitseva, hieman erakkoluonne joka korottaa itsensä usein muiden yläpuolelle. se on ehkä eniten vaivaava piirre. miten voin tällaisissa asioissa tehdä kompromisseja? pakottaa vain itseni hyväksymään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikös nykyään suurin osa ekoista lapsistakin synny avoliittoon...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero tuli kun löysin nykyisen mieheni. Rakastuin puhelimessa ennenkuin olin nähnytkään koko ihmistä. Ja miten komea mies siihen ihanaan ääneen sitten yhdistykään. Mua vietiin ja lujaa. Muutimme olosuhteiden pakosta heti asumaan ja naimisiin olisin ollut heti valmis. Tiesin että tässä se nyt on. Lapsen teimme kun yhdessä kolme vuotta ja tasan vuoden päästä siitä naimisiin.
Vieläkin kiitän Luojaani joka päivä, että löysin itselleni miehen jonka rinnalla haluan olla loppuelämäni. En löydä syytä miksi me koskaan erottaisiin. Yhdessä nyt kymmenen vuotta.
Ehdimme olla yhdessä 10 vuotta ennen naimisiinmenoa ja tiesin miehen olevan se oikea minulle. Mies ei koskaan varsinaisesti edes kosinut minua, vaan päätös naimisiinmenosta oli yhteinen.
En epäröinyt missään vaiheessa.
Nyt naimisissa viidettä vuotta ja edelleen onnellisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tiedän useitakin pareja, joissa toinen on ollut kaikessa jännityksessään niin epävarma, että meinannut perua koko jutun. Sitten myöhemmin ei ole heitäkään kaduttanut hetkeäkään.
Vaikea sanoa. Toisaalta epävarmuus voi olla viesti myös jostain muusta kuin jännityksestä.
pitkään ja halusin naimisiin. Takana oli jo 6 vuotta yhteistä taivalta. Sitten kun hääpäivä oli määrätty ja häiden eteenkin oli tehty jo valmisteluja, tuli kauhea epäilys. Muistan vieläkin (siitä on jo 9 vuotta) kun yhtenä päivänä istuin sängyn reunalla pukemassa ja mietin tosissani, olenko tekemässä virheen. Se oli kauhea tunne, joka roikkui pitkään mukana.
9:ään vuoteen on mahtunut paljon, välillä sitä alamäkeäkin, jolloin olen ollut sitä mieltä, että paremminkin olisi voinut valita. Kai ne on niitä kasvukipuja, me kun ollaan oltu yhdessä 19-vuotiaasta asti. Toki ihminen muuttuu aikuistuessaan ja kun tulee lapsia yms. Vaikea sitä on etukäteen tietää miten elämä tulee muotutumaan ja muuttamaan itse kutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olin menossa parikymppisenä naimisiin nuoruudenrakkauden kanssa. Epäilykset iskivät melkein heti, kun häitä alettiin tosissaan järjestää. Peruin häät noin puoli vuotta ennen ja erohan siitä sitten tuli! Onneksi, näin jälkikäteen ajateltuna. Olen ollut onnellinen, että luotin intuitiooni, ettei mies ole minulle se oikea, vaikka hyvä mies muuten olikin.
Nykyisen aviomieheni tapasin ravintolassa ja kahden viikon kuluttua tästä kerroin äidilleni tavanneeni miehen, jonka kanssa menen naimisiin. Ja sain ihana miehen! Silloin en miettinyt hetkeäkään, onko tämä se oikea, enkä mieti vieläkään kuuden vuoden yhteiselon jälkeen. Luota omaan oloosi ja tunteisiisi!
Ei koska juuri sitä halusin elämältäni. Olin vain 16 vuotias, kun aloimme seurustella ja 19, kun menimme naimisiin. Nyt ollaan 7 vuotta oltu avioliitossa enkä koskaan ole joutunut katumaan... tuntuu että vuosi vuodelta vain paremmaksi muuttuu :)
seurustelun alusta alkaen olin sitä mieltä, että tämän miehen kanssa haluan elää koko loppuelämäni.
ja lapsia on kaksi toivottavasti joskus kolmaskin... eikä ole millään muotoa hiertänyt. Päinvastoin olemme lähentyneet ja oppineet arvostamaan toisiamme yhä enemmän ja enemmän...
Mies saa kehuja ja huomiota erittäin paljon ja koskaan ei ole tuntunut siltä että pitäisi väkisin yrittää.
Kun oltiin oltu vuosi yhdessä ja mentiin kihloihin niin silloin pohdin että olenko nyt varma. Minulle kihlaus on lupaus naimisiin menosta ja ennen sitä päätin että haluanko tuon ukon loppuelämäkseni. Eipä ole tarvinut koskaan katua.
Ikinä en ole 8 vuoden aikana halunnut erota, kuristaa kyllä. ;)
Silloin olin täysin varma. Siihen saakka pelkäsin (ja mieskin pelkäsi) että tulee vielä viimehetken paniikki ja sanonkin en tahdo. Nyt 10 vuoden kuluttua häistä on jäänyt mieleen ihanimpana hetkenä se tujnne, kun alttarilla sanoin " tahdon" .
En siis ollut ennen häitä missään vaiheessa täysin varma että tämä on se oikea, tuntui usein että ollaan ihan liian erilaisia, aivan eri planeetoilta, ei mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita jne...naimisiinmenoa en ole katunut kertaakaan näiden 10 v aikana.