Onko muita joilla pinnan alla kytee ilmaisemattomia vihan tunteita omia vanhenpia kohtaan?

Olen valtavan katkera äidilleni, mutta silti menen aina sinne ja hymyilen kauniisti. En tiedä kuinka kauan jaksan. Toisaalta se vois olla helpotuskin, että räjähtäis kunnolla ja välit menis. Mutta se on lapsen ainoa mummo, vaikka onkin ehkä outo.

Viimeksi tänään, jolloin kertoi, että tuttavaperheen tyttären ristiäisiin tulee noin kymmenen vierasta.

- Siis ihan sopiva määrä, eikä mitään älyttömiä määriä, kuten teillä.

(meillä oli ristiäisissä vähän yli 20 vierasta, ja äitini piti alun alkaen määrää suurena)

- Moni ihminen on ihmetellyt teidän ristiäisiä kun olen niistä kertonut, hän totesi ivallisesti.

Sitten kysyin, että ketkä sitä ovat kommentoineet, niin sanoi, ettei nyt viitsi kertoa.

Just joo. Tunnen äitini. Kukaan ei ole kommentoinut mitään, kunhan keksii.

Tässä vain yksi esimerkki, mutta näitä riittää.

Kun erosin entisestä miehestäni, äitini soitti minulle asianaan, että entinen mieheni oli soittanut hänelle.

- Hän kertoi minulle luottamuksella paljon asioita teidän suhteestanne, ja minä lupasin, etten kerro niitä sinulle, hän totesi voitonriemuisena.

Minä sanoin vain, että jaa.

Äitini oli todella pettynyt, kun en käynyt tivaamaan mitä asioita. Yritti vielä jatkaa keskustelua sanomalla, että " eivät kai ne asiat ole totta?"

Mutta en mennyt halpaan.

Muuten ihan ok tapaus, mutta joskus tällaiset tempaukset kyllä ärsyttävät.

Etteivät he ole se oikea osoite purkaa ongelmia. Nykyään keskityn siihen, että juttelen asioista terapeutin ja mieheni kanssa. Vähän sillä mielellä että ok, tuntuu tältä, näin on tapahtunut, miten sen kanssa elää, miten vastaavan voi välttää omien lasten kanssa. Lapsuuteni oli enimmäkseen ahdistavan tunnelman valtaama, vanhempani eivät halunneet olla pienen lapsen vanhempia ja sen huomasi. Parhaansa he yrittivät mutta ei se varsinaisesti lohduta.

Olisi pitänyt irrottautua jo teininä, nyt huomattavasti vaikeampaa kaikin päin. Ei ymmärrä minua ollenkaan, eikä mun elämättömän elämäni elämisen kaipuuta. Vituttaa helvetisti kun alkaa nyt aikuisena tajuta, missä menty metsään, ja mitä kaikkea olen menettänyt, tai jättänyt saamatta vain ja ainoastaan hänen virheidensä vuoksi. Tätä en laita kiertämään seuraavalle sukupolvelle, siksi muutos on tapahduttava nyt!

Koko elämäni ajan äiti on vähätellyt minua, antanut ankaraa aiheetonta kritiikkiä, sanoo rumasti aina asioita. Kaikki on aina niin negatiivista. En muista milloin äiti olisi sanonut minusta tai elämästäni jotain positiivista. Kun olin lapsi ja teini, äitini oli väkivaltainen fyysisesti, enää hän on sitä henkisesti.



Minun lapsille hän on kyllä uskomattoman hyvä mummi ja sen vuoksi yritän kestää. Olen ajatellut tajuaako hän miten rumasti on kohdellut minua ja yrittää kaiken sen hyvittää lapsilleni.

Oma äitini on ihana ja myös ihana mummo pienelle pojalleni. On se joskus lapsena mua kurittanut jonkun verran ruumiillisestikin (" syystä" tosin ja ollut siihen aikaan tuollainen kai ihan yleinen " kasvatus" keino...), mutta en osaa siitä olla katkera enää.



Isääni kohtaan kyllä olen vieläkin jonkun verran katkera, kun ruumiillisen kurituksen lisäksi käytti " kasvatuskeinona" myös henkistä väkivaltaa, jota harjoittaa vieläkin minua kohtaan, eikä välittäisi olla poikanikaan kanssa pahemmin tekemisissä (hermostuu aina saman tien vilkkaaseen poikaani, ilman suurempaa aihetta; pojan kai pitäisi olla paikallaan hiljaa kuin patsas).

en voi lapsuudessa ja myöhemminkin tapahtuneita asioita kovin syvältäluotaavasti ajatella, kun tulee niin paha olo. Äitini yrittää nykyään olla sellanen kiva tyyppi, mutta ei ne asiat unohdu. Tahtoisin toki päästä niistä yli, mutta en tiedä onnistuuko se ikinä. En tahdo pahoittaa hänen mieltään alkamalla niistä vanhoista asioista jankuttaa, mutta on niitä vaikea pitää sisälläkin. Olen puhunut äidistäni joillekin ihmisille, mutta tulevaisuudessa toivon että minulla olisi mahdollisuus johonkin terapiaan, jossa voisin purkaa tunteitani jonkun asiantuntijan kanssa. Minunkin lapsuuteni oli synkkä ja ahdistava aika, joka loppui kun 16-vuotiaana muutin kotoa ja sain muutaman sadan kilometrin välimatkan äitiin.



Pahinta on, etten aina ole varma rakastanko oikeasti äitiäni. Luultavasti rakastan, mutta joskus tuntuu että olisi vain helpompi jos ei tarvitsisi olla tekemisissä..

sillä siitä ei ole mitään hyötyä kellekään. Vihan kohde tuskin kokee syviä tunnontuskia, ja asioitahan ei jälkikäteen enää pysty miksikään muuttamaan.

Negatiiviset tuntemukset omia vanhempia, lähinnä äitiä kohtaan, ovat nousseet pintaan omien lasten myötä. Mieleen pulpahtelee asioita ja tapahtumia lapsuudesta, joiden merkityksen tajuaa vasta nyt ku on itse vanhempi.



Ehkä kaikista ärsyttävintä on se, että äitini tuntuu jotenkin oudolla tavalla olevan mustasukkainen/kateellinen lapsieni minulta saamasta huomiosta tai kuvittelee, että on käynnissä joku kisa, kummalla on paremmat lapset, hänellä (!!) vai minulla. Esim. tässä eräänä päivänä hän oli meillä ja 1-vuotiaani pudotti ruokapöydässä ruokaa kädestään lattialle, johon äiti totesi, että minä en pienenä KOSKAAN pudottanut ruokaa lattialle. Sitten supatti pikkuiselleni, että toivottavasti sinusta tulee samanlainen kuin äidistä. Ihan kieroutunutta ja kummallista.



Lisäksi suututtaa se, että lapsenlapset ovat äidille tärkeitä silloin, kun heitä saa esitellä naapureille ja sukulaisille, mutta lasten aiheuttamaa väistämätöntä melua, sotkua ym. ei siedetä yhtään. Mummi lepertelee lapsenlapsille, muttei selvästikään aidosti välitä näistä. Mietityttää, onko minulla huono itsentuntoa ja tuliko minusta kiltti suorittajatyttö juuri siksi, että äiti oli minullekin aikanaan samanlainen..



Kuitenkaan en haluaisi " nostaa kissaa pöydälle" sillä en usko, että äitini älyllinen kapasiteetti riittäisi sen tasoiseen keskusteluun, että siitä olisi jotain hyötyä. Lähinnä hän loukkaantuisi, ei ymmärtäisi mitä tarkoitan ja heittäytyisi marttyyriksi. Huoh.