Lue keskustelun säännöt.
Pienet lapset ja äidin ns. kilahtelu
12.07.2007 |
Pakko hieman purkaa oloaan tänne. Mulla on kaksi maailmankaikkeuden ihaninta lasta, ja rakastan heitä yli kaiken. Kuitenkin, ainakin pari kertaa viikossa hermostun heihin täysin. En lyö, en tukista, en anna luunappia tms. Sen sijaan huudan ja toisinaan kiroilen. En hauku lapsia itseään, vaan hoen ääneen, että prkl. Mulla on tästä käsittämättömän huono omatunto, ja tiedän, että aivan syystä.
Esikoinen uhmaa todella rajusti, ja yksivuotias on siinä iässä, että silmistään ei voi laskea, tai jo on jotain tapahtunut. Olen itse aika väsynyt tähän. Omaa aikaa ei ole yhtään. En haluaisi myöntää olevani mikään nykyajan pullamössöäiti, joka vinkuu oman ajan perään. Tosiasia kuitenkin on, että olen väsynyt. Väsyneenä tulee sitten huudettua, kun kaikki taphtuu samanaikaisesti ja tuntuu, että kotona on täydellinen kaaos.
Kirjoitan tätä nyt ikävän illan jälkeen. Toki eillä hellitään ja pusitaan ja kehutaan lapsia ja vietetään heidän kanssaan ihanaa aikaa. Kuitenkin välillä mopo karkaa käsistä ton huutamisen ja raivoamisen suhteen. Riidan jälkeen selitän heille asioita, silitän ja juttelen, pyydän tarvittaessa anteeksi.
Olen ihmisenä sellainen tunnollinen perinteinen nainen, ja olen tottunut siihen, että kaikki langat ovat käsissä ja asiat järjestyksessä. Nyt lasten kanssa tämä järjestys on mennyttä. Jatkuvasti on yllätysmomentteja.
Miten te muut? Kuinka usein suututte? Miten saatte hillittyä itseänne?
Kommentit (9)
" kilahtelen" vähän väliä ja huudan. Sen jälkeen rauhoitun ja pyydän anteeksi ja halitaan jne. Kiroilemista en harrasta kuin hyvin hyvin harvoin kun pinna menee totaalisesti.
Harmittaa. Lapsi ei pahemmin noteeraa huutamistani. Paremmin " uskoo" kun rauhallisesti komennan enkä korota ääntäni vaan " auktorisoin" ääneni ainoastaan siis sanon painokkaasti. Yritän opetella tätä.
Mies meillä on viilipytty ja sen takia jos hän ärähtää oikeasti niin lapsi(kin) tietää, että nyt on tosi kyseessä kun isikin hermostuu... sellaiset hermot kun saisi - itse saatan kiihtyä nollasta sataan muutamassa hetkessä ja sitten taas rauhoitun samantien... ja sitten harmittaa. En ehdi edes aloittaa sitä sataan laskemista, joka kuulemani mukaan auttaisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en usko tällä maapallolla olevan äitiä, joka ei olisi joskus kilahtanut. ja silti me ollaan kaikki ihan suht normaaleiksi aikuisiksi kasvettu.
Yritä löytää jokin pakopaikka arjessa, oli se sitten suklaan pala tai kahvikupillinen tai lempibiisi. Sellainen, minkä voit toteuttaa suht vaivatta heti, kun sapettaa. Äläkä yritä olla täydellinen. Vankilat ovat täynnä ihmisiä, jotka yrittivät tukahduttaa ihmisyytensä. Jonain päivänä se täydellisyys menee överiksi ja sitten tulee pahaa jälkeä.
Itselläni on yksi lapsi, jolle tulee varsinkin väsyneenä huudettua. Kohta lapsia on kaksi, että sitten tulee varmaan huudettua kaksinverroin...
Tuntuu se minustakin pahalta ja aina yritän miettiä miten saisi pidettyä huudon kurissa, toisinaan onnistun ja sitten toisinaan taas en. Niin se menee.
Minun elämäni on juuri tuota tällä hetkellä.
Esikoinen viittä vaille 4v ja kuopus 11kk.
Esikoinen uhmaa, kiukkua ja härnää pikkuveljeään. Kuopusta ei voi silmistään päästään kun kaikki kiinnostaa, joka paikkaan kiivetään, kaikkea syödään jne jne...
Koti on ihan hirveän näköinen ja ruoka ei odota miehelle valmiina... energiaa ei vaan tunnu aina riittävän siihen, ja jo pelkästään se harmittaa.
Mutta sitten tämä hermojen menttäminen! Oih... Erityisesti esikoinen saa kuunnella ärähtelyäni ja toisinaan kuopuskin kun viidenen tuhannen kerran kiellän syömästä kukkamultaa... Mutta kuitenkin meillä halitaan, suukotetaan, hellitään ja pyydetään anteeksi ja jutellaan.
En usko että lapsi siitä traumatisoituu kun kuitenkin äidillä on rakkautta enemmän jaettavana ja perusturvallisuus hyvä. Ja kyse väliaikaisesta vaiheesta...
Ainakin toivon ettei.
Tsemppiä! Hetken nämän aartemme ovat vain pieniä ja ihanaahan tämä valtaosin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen taas muutaman viikon verran onnistunut olemaan lauhkea äiti, ja se on onnistunut sillä, että kun tunnen pinnani olevan katkeamassa, otan oman aikani vaikka väkisin. Se raivohan ei tule varmaan kellekään yhtä-äkkiä, vaan tunnelma kehittyy pikkuhiljaa monenkin päivän aikana.
Kun alan huomata oman raivoni kertyvän, teen jotain seuraavista: Istutan esikoisen tv:n ääreen pariksi tunniksi (kasvatusihmiset hurraa...) ja puolitan sillä vähäksi aikaa huollettavat.
Tai annan molemmat lapset isin hoitoon ja lähden tekemään ihan mitä vaan muuta kuin lasten ja kodin hoitoa. Menen vaikka ostamaan itselleni jätskin ja istun johonkin puistoon syömään sitä. Mitä mieleen tulee. Menen nukkumaan (usein raivo tulee ihan unen puutteesta), lapset isillä.
Esikoinen ymmärtää jo myös sen verran, että jos mä sanon, että äiti on nyt vähän väsynyt (heh), annatko äidin tehdä rauhassa omia juttuja, se touhuaa jonkin aikaa omiaan.
SUKLAA on vanhin voitehista, ei vesi. :)
Saatan katsoa jonkun dvd:n, jonka näkeminen ei lapsiakaan haittaa (esim. Ylpeys ja ennakkoluulo on hyvä hermojen rauhoittaja!). Lapset leikkii sillä aikaa siinä vieressä.
Sekin auttaa, että olen opettanut esikoisen olemaan häiritsemättä, kun teen kotitöitä. Eräänlaista vapautta sekin on, pyyhkiä pölyjä ilman, että joku roikkuu jaloissa. :/
Aina ei voi olla täysin viilipytty, mutta se huutaminenkin voi mennä yli äyräidensä. Mä ainakin huomasin jossain vaiheessa huutavani aina vain useammin ja pahemmin. :( Nyt yritän mennä mahdollisimman pitkiä aikoja raivoamatta. Jos näin käy, sitten pyydetään anteeksi ja aloitetaan alusta.
Lisääkin luen mielelläni. Nyt rauhoituttuani taas ajattelen, että riitelykin on osa elämää. Lupaan itselleni taas harjoitella pitkäpinnaisuutta. Olen vain sellainen henkilö, jolla kaikki tunteet -yös hyvät - tulevat voimakkaina. Silti mielestäni aikuisuuteen kuuluu myös itsehillintä tietyissä puitteissa.
Joskus mietin, että voi kun nämä riidat vain eivät kuuluisi naapuriin, josta ei koskaan kuulu mitään ääntä. Jos ei eidä, niin voisi til
anteet joskus kuvitella pahemiksikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
riidassa ollaan ihan rehellisen vihaisia. mutta sitten sovitaan ja puhutaan asiat läpi. pyydetään anteeksi.
on tosi paha jos äidiltä ei koskaan pinna mene.
no joo. mulla on 3 lasta 2v ikäeroin ja kyllä pinna pätkähtää tasaisin väliajoin. karjahdan kuin villipeto ja pidän rippiä lapsille. ja puhutaan sitten asiat selviksi.
isoin on jo sen verran iso että osasi mulle sanoa kun kysyin että millanen äiti olen, että enimmäkseen kiva äiti, joskus tosi kiukkunen, mutta enemmän kiva. että äiti sun pitäs varmaan nukkua enemmän ;-)
hyvät välit mulla on kaikkiin lapsiin.
jos on reilusti enemmä positiivista kuin negatiivista se on ok. kunhan ei ikinä lyö tms. ja jälleen kerran pyytää anteeksi ja puhuu asiat selviksi. kysyy myös lapselta että onko sulla paha mieli kun riideltiin jne.
Ennen muinoin saattoi lapset lykätä tädille/serkulle/mummolle tms. ja painua vaikka keittiöön (keittiössä oli usein haka sisällä, ettei sinne päässyt, ellei ovea avattu extratunkeilijoille).
Nykyään harvemmilla on tätä mahdollisuutta.
Älä tuomitse itseäsi niin kovasti, ota rennosti. Ja miestä käytät välillä siihen oman ajan saamiseen.