Mitä eväitä sait lapsuudenkodistasi?

Lapsilleni annan pillimehuja ravistettuna, ei sekoitettuna.

Kaikkein tärkeimpänä kuitenkin, että jos tarvetta ilmenee, kotiin voi aina tulla.

Harmi kun joku ehti saada mua ennen!

Tämä tuli siinä vaiheessa, kun olin jo varmaan yli 18.v

Hyvä neuvo muuten, mutta kun ei pienestä pitäen avoimuuteen opetettu, niin enpä osaa edelleenkään olla vanhemmillen kovin avoin.

Mihin lapsi tarvitsee talvella ehjiä toppavaatteita? " Pärjäähän" sitä ilmankin... Lopuksi voi tietenkin hylätä lapsensa ja elämänsä kokonaan ja tappaa itsensä. Molemmat vanhempani ovat siis laiminlyöneet minua, toinen tappoi itsensä kun olin pieni lapsi ja toinen kun olin aikuinen.



Että siinäpä niitä eväitä...



Näillä eväillä on oppinut arvostamaan aika pieniäkin juttuja. Omille lapsilleni haluan myös opettaa, että elämään kuuluu iloja ja suruja, ja kaikella on joku tarkoitus. Vaikeudet kasvattavat ja auttavat näkemään sen mikä tärkeintä on eli elämä tulisi elää niin, että ei omalla tavallaan elää loukkaa läheisiään.

että millaiseksi elämä niillä muodostuu, joilla ei todella mitään ole lapsuudesta ammennettavana. Mistä olette juurenne saaneet? Mille rakennatte ja miten ja mitä? Entä teidän lapset? T. äiti joka ihmettelee osaako itse antaa kun ei ole saanut...

Vierailija:

että millaiseksi elämä niillä muodostuu, joilla ei todella mitään ole lapsuudesta ammennettavana. Mistä olette juurenne saaneet? Mille rakennatte ja miten ja mitä? Entä teidän lapset? T. äiti joka ihmettelee osaako itse antaa kun ei ole saanut...

tuo, että pienistä palasista ja vasta aikuisena osannut neuvoja vastaanottaa. Itsellä myös näin. Ihan kuin aikuisena oppis jotain perusjuttuja miten perheessä eletään ja maailmassa ollaan. Pitkä ja hidas tie todellakin.

välillä olo kun Liisalla ihmemaassa,kun 30 loksahtaa joku ihmissuhteisiin tms liittyvä asia kohdalleen .. Paljon oon tarkkaillut myös muiden tapaa toimia parisuhteessa ja eri tilanteissa ja tavallaan jatkuva analysointi päällä, varsinki jos itse seurustelee -7-

Vaikeita vuosia on ollut paljon. Normaalia nuoren ja nuoren aikuisen elämää on vaikea elää kun kokoajan läsnä on pelko siitä mitä vanhemmalle kuuluu, onko kaikki ok ja onko hengissä.

Olin joskus todella katkera elämälle. Saunan pesässä lunta sulatellessani tiskivedeksi ajattelin, että elämässä ei ole mitään järkeä. Kärsimään on synnytty ja jaksaa pitää vaikka naula päässä. Masennuin, näin jälkikäteen tajuan että se väsymys ja itsekseen itkeminen oli sitä.

Sitten nousi uho. Olkoon saatana elämä kuinka paskaa vain, niin periksi en anna. Perkele! Pakkohan on olla muutakin kuin kurjuutta! Sen voimin jaksoin muutamia vuosia ja sitten elämä hiljalleen helpottuikin. Rahaa ei koskaan tosin tuntunut olevan, mutta olin äärettömän tyytyväinen vuokrayksiössäni kun peruskoulun jälkeen muutin omilleni. Minulla oli rikkinäinen mv-telkkari (ääntä ei kuulunut) ja patja lattialla, kassillinen vaatteita ja kattila ja paistinpannu. Tajusin, että se on vähän, mutta muuta en tarvinnutkaan.

Vieläkin joskus ihmettelen, että miten selvisin ne vuodet? Kasvattiperheessä olot olivat ankeat ja kun viikonlopuiksi piti mennä vielä kamalampaan paikkaan niin oli ihme, että en luovuttanut. Tieto siitä, että olen selvinnyt on antanut voimia nytkin kun joskus tulee kurjia vaiheita eteen. Tiedän, että selviän. Melkein mistä vaan.

Se mitä on itse kokenut on sellaista mitä en ikinä lapsilleni halua välittää. Rakennan kasvatustani sen varaan mitä olisin itse aikoinaan kaivannut. Meillä lapset saavat puhua ja kiukutellakin, en huuda ja mesoa takaisin. Meillä saa syliin tulla aina enkä häädä lapsia öisin sängystä pois jos he tulevat viereen. Pidän kiinni siitä, että reilu on oltava, ei saa kiusata ja kuriakin pitää olla, mutta tärkeintä ehkä kuitenkin on se, että kuuntelen lapsiani. En aliarvoi, pilkkaa tai nolaa heitä.

Ja yllätys yllätys: alkoholi ja muut päihteet eivät ole ongelma minulle.

Vierailija:

että millaiseksi elämä niillä muodostuu, joilla ei todella mitään ole lapsuudesta ammennettavana. Mistä olette juurenne saaneet? Mille rakennatte ja miten ja mitä? Entä teidän lapset? T. äiti joka ihmettelee osaako itse antaa kun ei ole saanut...

Pystyn elämään vaikka rahattomana ja ulkona pakkasella keksin keinon lämpimään paikkaan.

mullaki on aina ollut tuo et omille lapsille en ikinä samaa halua kaikkeni teen lasteni vuoksi ja ilman päihteitä ja mielialalääkkeitä on läpi menty-Ihme kyllä

vaikka ei tietenkään kenellekään kovia toivo. Mutta upeaa ajattelua tuo, että perkele, minähän pärjään!! (..ja pärjätty on täälläkin)

Me olemme maan kivijalka.



14

Teini-ikää lähestyessäni isäni alkoi juomaan alkoholia VÄHÄN liiankin kanssa, se on opettanut että en halua lapseni näkevän minua humalassa, enkä oikeastaan juokaan koskaan, en edes yhtä saunakaljaa/siideriä. Ja suhtautuminen puolison pettämiseen on vähän sitä ja tätä, kun tiedän isäni pettäneen monesti äitiäni ja epäilen myös äitini pettäneen isääni. Tästä olen jokseenkin katkera vanhemmilleni, en ole varma olisiko parempi että he olisivat eronneet.

Millaista on kun pitää paeta kellariin nukkumaan yöt ja isä jättää hakematta hoidosta kun on kännäämässä. Tulipahan kai sitten opittua itsenäiseksi, itse kävelin päiväkodista yksikseni kotiin.

Oi kun oli hyvää =)

Nyt osaan jo ottaa rennommin. Lapsilleni toki sitä opetan, mutta näytän myös, että voi ja saa myös olla joutenkin. Silti " ensin työ, sitten huvi" on hyvä periaate.