Toiminko väärin uhmaisen lapsen kanssa?

Meillä tosin ei kukaan hauku toista ja muutenkin, on selkeät säännöt ja niiden rikkomisesta seuraa rangaistus.

siis meilläkin on selkät säännöt joiden rikkomisesta rangaistaan. Toisen nimittelemisestä ja satuttamisesta tulee joka kerta rangaistus. Mutta mielestäni tuo uhmakohtaus on poikkeus. Meillä ainakin näkee aivan selvästi ettei lapsi pysty yhtään kontrolloimaan käytöstään. On aivan sekaisin ja jälkeenpäin ihan " pöllähtänyt" . Tuntuu pahalle rangaista lasta reaktiosta jolle hän ei tavallaan voi mitään.



Itse kärsin pahoista pms-oireista. Olen muuten tosi rauhallinen ja kiltti luonteeltani mutta siihen aikaan olen aivan mahdoton. Teen TODELLA paljon töitä, että olisin siedettävä, mutta joskus (harvoin!) saan sellaisen selittämättömän itkukohtauksen. Tunne on aivan kamala. Tuntuisi hirveälle jos joku vielä rankaisisi minua siitä...



Viime viikolla esimerkiksi olimme koko päivän puuhamaassa, kuopus juoksi ja touhusi, ui ja mellesti koko pitkän päivän ja lähdön hetkellä oli toooosi väsynyt. Olin monta kertaa varoitellut että pian lähdetään ja sovittiin, että vielä yksi lasku liukumäessä ja sitten mennään. Kun lähtö sitten tuli, poika veti veteläksi ja sai kamalan itkuraivarikohtauksen. Autossa haukkui minua tyhmäksi monta kertaa ja oli aivan holtiton. Olisipa tuntunut kohtuuttomalta rangaista häntä jotenkin. Hän on vielä tosi pieni poika ja pettymys yhdistettynä kovaan väsymykseen sai tämän reaktion aikaan. Halasin vain häntä ja sanoin että meillä oli ihana päivä ja äiti on ylpeä noin reippaasta ja isosta pojasta. Jälkeenpäin puhuimme asiasta ja hän oli pahoillaan.



ap

Ihan sama myös murrosikäisen kanssakin käytäntö.

Lapsilla on selkeät rajat ja niiden rikkomisesta seuraa aina rangaistus.

Uhma on rajojen etsimistä ja vanhempien tehtävä on tottakai asettaa ne rajat ja olla lapsen tukena mutta itse en anna lapseni kyllä haukkua ketään missään olosuhteissa, olis uhma tai ei.

itse en ajattele että uhma olisi vain rajojen etsimistä. Koen että se on MYÖS tunteiden käsittelemisen opettelua. Lapsi ei siis pysty järkevällä tavalla aina käsittelemään tunteitaan ja tarvitsee siinä apua. Hän siis tietää jo ettei äiti anna periksi, mutta pettymys on niin suuri että kiukku johtuu siitä. Ja kun jää tunteeseen kiinni, siitä on vaikea päästä pois.

Elän periaatteen mukaan: lasta pitää rakastaa kaikista eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee.

ap

Lapsi osaa käsitellä tunteita kyllä vaikka hän ei saisikaan tehdä ja sanoa mitä huvittaa uhmaiässä. Sitähän se vähän on... suuttua saa mutta pitää oppia se raja sillekin tunteelle, eli vaikka suututtaa niin toista ei silti haukuta, ei lyödä, ei potkita jne.. huutaa saa jos siltä tuntuu.

Asioista voidaan puhua ja keskustella ja tunteita saa ilmaista minkä ehtii mutta tietyt säännöt pätee silti.

reagoimaan. Voi kun itsekin pystyisin samaan. Valitettavasti olen epätäydellinen äiti ja uhmakohtauksen edessä alan itsekin huutaa ja raivostun lapselle.

aloin tuntea itseni jo tosi huonoksi äidiksi.

Itse vaan olen niin kauhean lyhytpinnainen, että monesti alan huutamaan. Tai sitten kannan niskasta tai persuuksista paikalta poies. " Tyyli on vapaa" , kuten eräs päiväkodinjohtaja sanoo.

Sitten, kun teidän pullamössö penskat isompana tekee jotain väärin niin poliisi setä ottaa syliin ja paijaa päätä.

Eri lapsilla toimivat eri jutut.



Omien lasten kanssa vierastan voimakkaasti ajatusta, että reagoisin kertomalla rakastavani heitä kun he heittäytyvät maahan sätkimään. Totta kai rakastan heitä silläkin hetkellä, mutta ensisijainen asia minusta on silloin reagoida lapsen käytökseen, antaa hänelle palaute toiminnastaan. Usein korotetaan reippaasti ääntä puolin ja toisin. Sen jälkeen lapset rauhoittuvat, käydään asia läpi ja pyydetään anteeksi jos on anteeksipyydettävä. Se toimii meillä hyvin temperamenttisten lasten kanssa. En jää liikoja selittelemään ja kyselemään jos lapsi esim. heittäytyy itkupotkuraivarissa maahan makaamaan. Jos ei yksi kehoitus tai uhkaus toimi, lapsi kannetaan sinne mihin on tarkoitus mennä.



Olen itse pehmeästi kasvatettu ja se toimi, koska olin pehmeäluonteinen ja pohtiva lapsi. Ongelmia tuli vasta jälkikäteen, jolloin reagoin voimakkaasti muiden ihmisten äänen korottamiseen. En ollut tottunut normaaleihin tunnereaktioihin kotona ja menin lukkoon jos joku korotti vähänkin ääntään kun tein väärin. En uskaltanut myöskään itse suuttua, koska kotona oli vallinnut kirjoittamaton sääntö, ettei suuttumuksen ilmaiseminen ollut sallittua. Vaikka olin tietysti päästellyt höyryjä pienenä, opin äidin käyttäytymisestä, mallista, ettei suuttumuksen näyttäminen ollut sopivaa.



Vasta paljon myöhemmin opin suuttumaan ja myös näyttämään sen. Ja se on tehnyt pelkästään hyvää! Mutta tämä on vain yksi kokemus asiasta. On mahdoton sanoa, mikä on toisen lapselle sopivin tapa.

kyllä minäkin olen hermostunut ja huutanutkin ja tehnyt miljoona muutakin virhettä. Mutta se, että asioita katsoo vähän eri kantilta, helpottaa. Helpotti ainakin minua. Ajoin pois päästäni ajatuksen, että lapsi testaa minua ja rajoja koko ajan ja että lapsi on jotenkin minua vastaan, vihaa minua ja minä olen tyhmä jne.

Tosiasiahan on, että minä olen lapsille se kaikista rakkain (miehen ohella). Lapset eivät halua minulle mitään pahaa (hetkittäin ehkä :)), eikä minun tarvitse kitkeä heistä mitään pois. Eletään yhdessä ja ymmärretään toisiamme, mutta kaikki opettelemme samoja sääntöjä. Kun lakkasin ottamasta kasvatusta liian vakavasti, siis niin että valvon yökausia ja mietin mikä noissa on vikana ja relasin, lapsetkin muuttuivat paljon helpommiksi.

ap

Minulla on tosi tempperamenttiset lapset. En edes koe olevani pehmeä kasvattaja. Kyllä korotan tarpeen mukaan ääntä ja kyllä kannan vikuroivan lapsen pisteestä a pisteeseen b. En jää viereen neuvottelemaan vaan lapset toimivat siten kuten sanotaan. Mutta tässä oli kyse juuri tuosta uhmakohtauksesta. En minäkään vieressä istu ja kertoile rakkaudesta. Jos lapsi ei halua tulla syliin, voin hyvin jättää hänet rauhaan ja jatkaa vaikka ruuanlaittoa. Sanon, että tulet sitten syliin kun olet valmis. Ja jos tulee syliin, voin yrittää jutella, jos ei halua, voin olla hiljaa. Mutta en lähde enpäs-ole-tyhmä-mietis-miten-puhut-äidille-linjalle. Saatan sanoa napakasti, että " ei en, ole tyhmä, olen fiksu ja hyvä äiti" . Mutta korostan sitä, että tämä on vain tunne ja se menee ohi, ja kaikesta selvitään yhdessä ja äiti rakastaa silti.

Ja edelleen, en salli lasten puhuvan minulle rumasti. Siitä puhutaan joka kerta napakasti jälkikäteen. Ja itseasiassa lapset puhuvat minulle ylipäätään tosi kauniisti. Kuopuskin tulee usein luokseni ja sanoo vain, että saanko sanoa jotain kaunista sinulle. :)

ap

Minulla tuli kirjoituksesta tunne, ettet ehkä halunnutkaan mielipiteitä tavastasi kasvattaa, vaan kertoa muille, miten hyvin tämä toimii. Hieno juttu, että olet löytänyt hyvän tavan.



Mutta kahta erilaista lasta voi tosiaan kasvattaa hyvin eri tavalla pääsemällä silti samaan lopputulokseen. Erilaiset lapset saattavat vaatia hyvin erilaisia otteitakin. Meillä esim. selittäminen on toiminut äärettömän hyvin ihan pienestä alkaen. Aina on juurta jaksaen kerrottu, miksi joku asia oli väärin tehty tai sanottu. Mutta tiedän samanikäisiä lapsia, joille selittäminen ei todellakana toimi mitenkään päin vaan kieltojen ja rajojen pitää olla hyvin yksinkertaisesti ja selkeästi ilmaistu.



En koe, että erilainen kasvatustapa sulkisi mitenkään pois sitä, miten kauniisti lapsi puhuu vanhemmilleen tms. Rajojen asettaminen on rakkautta, tapahtui se sitten sanomalla tai tekemällä -ja lapsi tietää sen.

mutta pitääkö minun aloituksen jälkeen peräytyä ja jättää kommentoimatta viesteihin. Tuntuu että moni ymmärsi minut osittain väärin. Se, että mainitsin lasten puhuvan minulle kauniisti ei ole leuhkimista kasvatusmenetelmistä, vaan lähinnä puolustelua, koska osa tuntuu uskovan, että näin kasvatetut lapset eivät kunnioita vanhempiaan lainkaan.

Ehkä haluan myös spekuloida ääneen omaa tapaani toimia ja kuulla toisten mielipiteitä siihen, koska asumme ulkomailla ja täällä tavat niin toiset. Ja kasvatukseta ei paljon puhuta. Nyt Suomessa vieraillessamme olen näitä paljon miettinyt.

ap

tavan puhua ja esim. tavan ilmaista kiintymystä vanhemmiltaan. Kouluikäisistä näkee selvästi, kenen kotona on halailtu ja pyydetty anteeksi ja kenen kotona taas vältelty fyysistä läheisyyttä tai selvitetty asiat huutamalla. Jokaisen päiväkotilapsen vanhempi varmasti tietää, että toiset lapset ryhmässä käyttävät kirosanoja ja toiset eivät, ennenkuin kuulevat niitä muilta. Kyllä lapsi on peili kodistaan monellakin tavalla.



Mutta kasvatusasioihin mahtuu kirjoa. Moni varmasti kulkee erilaisten tapojen välimaastossa ja luovii tilanteen ja lapsen mukaan. Niin pitääkin. T. 16 vai oliko se 17

ap