Te, joiden lapset jo vähän isompia! Tuntuiko teistä koskaan, kun lapset oli pieniä, että elämä on nyt tässä ja piste?

Mä oon aina tiedostanut että kaikki kestää vain " hetken" . Kun lapset oli ihan pieniä, niin odotin että he kasvavat vähän, ja sitten mulla on taas aikaa vähän enemmän itselleni. Nyt kun he ovat jo aika isoja, niin mä odottelen että, he kasvavat niin isoiksi, itsenäisiksi ja täysi-ikäisiksi, että muuttavat pois kotoa. Sitten mä olen taas " omillani" , tai sitten on mun ja miehen vuoro, jotain?

mullakin.



Ja sellanen, että olen nyt sitten loppuelämän " äiti" . Pitäis olla kauheen fiksu, käytännöllinen, siisti, jämäkkä... Eikä äideille ikinä tapahdu mitään hauskaa. Leffoissakin äidit on sivuosissa. Kuulostaa naurettavalta, mutta siltä se tällä hetkellä näyttää.



Tykkään lapsistani joka tapauksessa ihan hirveästi!

Toki oli aika jolloin oli luovuttava kaikesta " Omasta" , harrastuksista, omasta ajasta, itsensä kehittämis-tyyppisistä jutuista. Tiedostin kuitenkin että tämä on väliaikaista, ja nautin täysillä siitä elämästä. Nyt lapset ovat koululaisia ja haikeana muistelen sitä pikkulapsiaikaa...



Eivät lapset enää sillä tavalla äitiä tarvitse. Jos nyt yrittäisin elää niin, että lapset olisivat elämäni ainoa sisältö, ja heidän elämänsä seuraileminen se mun varsinainen tehtävä niin huonosti menisi. Aikaa kun riittää rutkasti moneen muuhunkin.

Tytär on nyt 1v10kk ja sen verran halusin kommentoida, että olen täysin eri mieltä kakkosen kanssa. En odota sitä, että lapsi kasvaa, vaan elän tätä päivää ja otan siitä kaiken irti. Nyt on ihana hoivata, sylitellä ja olla tosi tärkeä lapselle. Aika aikaansa kutakin...

Mutta muutoin olen Minä, jos ymmärrätte :)



Ap, luulenett äsun ajatukset vielä muuttuu kun lapset kasvavat eivätkä enää vie kaikkea vapaa-aikaasi ja energiaasi.

tavoitetta elämässä, mihin vielä haluisin pyrkiä. ap

Tai siitä kun he nyt ovat jo koululaisia. Mä nautin tästäkin hetkestä. Mutta mulla on nyt aikaa enemmän itselleni, kuin silloin kun lapset olivat ihan pieniä. Ja joskus sitä aikaa tulee olemaan vielä enemmän. Koko ajanhan lapset kasvaaa musta pois päin. Äiti olen vielä silloinkin kun lapset ovat itse aikuisia, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin pelkkä äiti koko elämäni. Ja että mulla ei olisi mitään muuta elämää kuin lapset ja mies.



2

Minä odotan, että pääsen taas harrastamaan. Mun harrastuksessa tuntuu noi treeniajat olevan sellaisia, ettei ehdi kotiin nukuttamaan lapsia itse. Siksi en nyt pienten lasten aikaan halua harrastaa lainkaan. Mutta kunhan nuo kasvavat imeväisiästä isommiksi, niin sitten pääsen taas rakkaan harrastuksen pariin. Siinä voi kehittää itseään.



Työelämääkin voi miettiä, että mitä siellä puolella on vielä saavutettavaa.



Tai sitten kun lapset alkaa, voi alkaa sisustamaan kotia, kun ne ei enää sotke ihan niin paljon. Tai voi luoda loistokkaan puutarhan.



Eli jotkin tulevaisuuden haaveet tekisivät sinulle varmasti hyvää. Vaikka lapset ovat elämässä tärkeä juttu, niin ne eivät kuitenkaan ole ihan koko elämä. Saatat siis hyvinkin olla oikeassa siinä, että olet hieman kiinni lapsissasi. Ikävä kyllä sillä asialla ei ole vaikutusta ainoastaan sinuun, vaan myös lapsiisi. Jos sinun koko elämäsi pyörii vain ja ainoastaan lasten ympärillä, saattavat he kasvaessaan kantaa turhan paljon huolta siitä, mitä tyydytystä he tuovat sinun elämääsi. Se ei kuitenkaan ole lapsen tehtävä, vaan lapsellakin on oikeus elää aivan omaa elämäänsä, eikä täyttää äidin henkisiä tarpeita.

Katsot vain mitä elämä tuo tullessaan. Jos olet nyt kaiken tarpeellisen saavuttanut, niin nythän sinulla on aikaa vain katsella.

Asiat vaan meni niin, että nyt olen sellaisessa työssä, jossa kuvittelin olevani n. 45v (olen nyt siis 35v).

Tuntuu, että olen jo kaiken saanut ja tavoitteeni saavuttanut. On koti, on perhe, on toimiva avioliitto, on ammatti, on ura, on ihanat lapset. Olen rakentanut koko elämäni itseäni ja perhettäni varten, mutta jotenkin olen jumissa tässä tilanteessani. Jumittaudun ajatukseen, että yksi lapsi vielä. Vanhin lapsista on jo 11 ja alkaa irrottaa otetta vanhemmista oikein urakalla. On harrastukset ja kaveripiiri... Haluaisin kerran vielä ottaa alusta, kun ikää ei vielä ole kolmeakymmentäkään.

tietysti olisi ihanaa, jos taapero antaisi nukkua aamuisin, osaisi ottaa itselleen syömistä jne. Toisaalta meillä ei toista lasta kuulu, joten saattaa olla mun ainoa mahdollisuus olla pikkuisen äiti.



Miehellä on ennestään lähes parikymppinen poika ja sanoo aina, että osaa nauttia lapsesta nyt paljon paremmin. Tietää kuinka nopeasti aika menee ja lapsi irtaantuu vanhemmistaan. Ei kuulemma odota lapsen vanhenemista yhtään ja nauttii jokaisesta päivästä ilman tulevan odottamista nyt enemmän kuin " ekalla kierroksella" .

pojat melkein 8 ja 4, itse 37v. Vanhempi erityisen omatoiminen, kulkee täysin itsenäisesti, treeneihin kuskataan. Nuorempikin haluaa olla yksin kotona, pyytää sitä itse. Lähialueella saa kulkea ominpäin - tietyin rajoituksin tietysti.

Koen että mulla on jo omaa aikaa, ja muutakin kuin " pienet lapset" . Useinmiten kuitenkin makaan sohvalla katsomassa telkkaria, kun ei kovin pitkäksi ajaksi voi vielä lähteä kotoa pois.

Elämä helpottanut tooosi paljon, vaikkeivat lapset tämän vanhempia vielä olekaan!

aina täysillä tätä hetkeä. Lapset ovat nyt teini-iässä, mutta olen ihan aina tarvinnut myös ns. omaa elämää ja aikaa. En pysty olemaan vain äiti, tai vain vaimo. Minussa on monta puolta, ja haluan että niille kaikille on tilaa -tosin eri elämänvaiheissa eri lailla. Esimerkiksi olen aina lukenut tosi paljon, tavannut omia ystäviäni jne. Kun lapset olivat pieniä, jätin suosiolla moneksi vuodeksi tietyt aikaan sidotut harrastukset pois, mutta mistään elintärkeästä en ole luopunut.

En pelkää vanhenemista, vaan luotan siihen, että elämäni on jatkossakin yhtä täyttä ja värikästä kuin tähän asti. On ihanaa kun saa elää monenlaisia elämänvaiheita ja jaksoja.

Vierailija:

Ja jos tuntui, niin mitä tapahtui, kun lapset kasvoivat? Mulla on kaksi pientä lasta ja tuntuu, ettei mun omalla elämällä ole enää väliä. siis että mun tehtävä on tästä lähin seurailla noiden tyttöjen elämää...Siis en ole ollenkaan katkera, mutta on tosi vaikeeta yrittää ajatella, että minä olisin enää koskaan sillä tavoin pelkkä minä kuin olin ennen lapsia. Muuttuukohan ajatukset, kun lapset kasvaa?