Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pakkomielteenä muistojen tallentaminen valokuvaamalla, videoimalla - onko kellään muulla vastaavaa?
25.11.2006 |
Eli mulla on jotenkin vaan aina sellanen tunne, että täytyy valokuvata tai videoida tilanne, jotta sen muiston voi säilyttää. Vaikea selittää, mutta kun tapahtuu esim. lasten elämässä jotain ainutkertaista, niin täytyy ottaa kuva jne.
Sitten harmittaa todella kovasti, kun joskus jää kuva ottamatta! Ihan vaikka jostain ihan yksinkertaisesta jutusta tai tilanteesta, kun tilaisuus on sitten " iäksi menetetty" ...
Ihan hullua välillä, tiedän, mutta minkäs teet!? Ajan kanssa harmitus hälvenee, mutta tuntuu kyllä tosi pahalta jonkun aikaa!
Kiitos kaikista ajatuksistanne! Onkohan kellään muulla vastaavaa?
Kommentit (6)
mutta minäkin kuvaan muistoja. Tai varsinkin mieheni tekee sitä. Minusta on kamalaa, kuinka asiat unohtuvat. Sitten kun katsoo videota, niin huomaa, mitä todella tapahtui.
Esim. katsoin juuri ensimmäistä perhekuvaa, jossa perheen kuopus oli mukana. Katsoin, että onpa minulla lyhyet hiukset, ja tummat. Se ajatus toi mieleeni seuraavan, ja sitä seuraavan. Tätä kautta löysin ihan uusia muistoja.
Pienestä kuvasta seurasi pitkä ajatusketju. Siitä minä pidän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piti laittaa tuo pakkomielle lainausmerkkeihin, mutta jotenkin vaan sillä halusin kuvata unohduksen aiheuttaman harmituksen määrää...
Esim. meillä oli kotona haastattelija tekemässä meistä lehtijuttuja ja lapset osallistuivat hommaan todella hienosti. Piti ottaa kuva & videonpätkä lapsista kahvipöydässä haastattelijan kanssa. Oli kuitenkin ainutkertainen tapahtuma tähänastisessa elämässämme.
Tilanteessa oli kuitenkin kai jännitystä ja touhua muutenkin, että unohdin kokonaan kuvauksen ja sitten harmitti! Olisi ollut kiva muisto!
ap
eikö se pilaa tunnelman koko ainutlaatuisesta hetkestä ja muistot muuttuu huonoiksi kun täytyy itseään soimata joka asiasta. Ompa outoa, onneksi en sentään kuvaa tuossa määrässä. Jaksaako niitä kukaan edes katsoa kun joka asiaa kuvaa?
Minusta tärkein väline tallentamiseen on oma pää.
...meil on kuvia ja videota lapsista vaikka muille jakaa...ja teen kaikenlaisia erilaisa albumeita, kirjoja, dvd:itä ym...myös paljon lahjaksi sukulaisille ym... oon harrastanut valokuvausta lapsesta asti... ja nyt myös mun 7-vuotias on ahkera kuvaaja... =)
Alue: Aihe vapaa
Uskoisin, että taustalla on potemani luopumisen tuska, minkä tahansa " menettäminen" tuntuu pahalta ja olenkin tosi huono luopumaan mistään.
Tosiaan on ikävää, kun esim. joku juttu menee hienosti ja sitten minä vaan harmittelen, kun ei sitä tullut tallennettua. Sellaisissa tapauksissa, jota ei mitenkään voi toistaa/uusia, tämä tuntuu tosi kurjalta!
Vaikea tätä on selittää ja itselleni tulee unohduksista kovin ahdistus, vaikka järjellä kuinka yrittäisin selittää...