Tapasin kaupassa entisen luokkatoverini, joka paljasti itsensä av-mammaksi :)

Ei tarkoituksella, tietenkään, mutta mun mielestä oireyhtymä oli aika selvä :)



Tämä tapahtui siis aamupäivällä. Olen nähnyt tätä " Minnaa" viimeksi pari kuukautta sitten, kun oli viimeisillään raskaana ja esikoisen kanssa puistossa, olivat juuri muuttaneet takaisin tänne kotiseudulleen. Tänä aamuna törmäsin häneen sattumalta Prisman vaippahyllyllä. Mukanaan oli kuopus, parin kuukauden ikäinen pieni poika vaunuissa pötköttelemässä.

Menin sitten kurkkaamaan vaunuihin, ja onnittelin, ja kysäisin että miten on elämä lähtenyt rullaamaan kahden lapsen kanssa ja uudessa kodissa. Siihen Minna: " Ihan hyvin. Ei valittamista. Niin, siis esikoinen on nyt päiväkodissa. Ihan vaan parina päivänä viikossa, kun mähän itse opiskelen. Olis se vaikeeta jos olis molemmat lapset kotona, esikoinenkin kaipaa jo niin paljon virikkeitä. Yleensä tähän aikaan mä olen aina kotona opiskelemassa. Mutta nyt meillä on juhlat viikonloppuna, niin heräsin jo aikaisin aamulla lukemaan ja vein esikoisen tarhaan ja lähdin tänne kauppaan kun on niin paljon hankkimista viikonlopuksi. On se esikoisellekin kiva että saa olla tarhassa, on kavereita. Ja mä ehdin opiskella..." Ja tämän kaiken sanoi tosi nolon oloisena, posket punaisena.

Huh mikä tilitys ihan tavalliseen mitä-kuuluu-kysymykseen! Heti tuli mieleen, että on tämä mamma av:lta oppinsa saanut ja elää siinä harhassa että av:n mielipide on koko maailman mielipide. Teki mieli sanoa, että kuule mulle aivan yks lysti miten teillä asiat on järkätty, kunhan olette onnellisia :) Mut en sit kehdannu...