Oletko koskaan töytäissyt ketään vahingissa esim. kaupungilla?

Ja aina on ollut aikaa huikata anteeksipyyntö perään!

Yleensä hymyilen ja pyydän anteeksi, mutta jos toinen osapuoli ryntää matkoihinsa niin ettei mitään ehdi sanoa, niin tuskinpa hän on erityisiä pahoitteluja vaillakaan.

Ei töytäisy mielestäni ollut kova ja olen koittanut myöhemmin itseäni mukiloida samalla laukulla, jotta tietäisin miten on voinut käydä, enkä mitään mustelmia yms. ole saanut aikaiseksi. Varmaankin siksi vaivaa kun en päässyt pahoittelemaan... :( Siirryin siis tilanteessa sivummalle, jotta ruuhkassa pääsen kääntymään, enkä sitten enää tunnistanut ketään sen näköistä, että olisi juuri laukusta saanut... Eikä kukaan tullut luokseni. Seisoin siinä hölmistyneenä ja hämmentyneenä tovin, kunnes jatkoin matkaa kun en osannut muutakaan tehdä. :(

:´(

Olenko ainoa joka tällaisia miettii ja murehtii? :( t. ap,5,6

Vierailija:

Ei töytäisy mielestäni ollut kova ja olen koittanut myöhemmin itseäni mukiloida samalla laukulla, jotta tietäisin miten on voinut käydä, enkä mitään mustelmia yms. ole saanut aikaiseksi.

Istuimeen? Siis turvaistuimeenko? Ei kyllä kyseessä oli kahdella jalalla seisova ihminen.

Vai sellainen tolpparoskis... huoh...

Ei ollut penkkejä lähettyvillä.

Jos olisi sattunut niin ihminen olisi laonnut maahan. Olet ihan tarpeeksi maksanut velkaasi yhteiskunnalle, nyt hus pihalle nauttimaan kesäsäästä!

Ei ketään kyllä onnistuta tönäisemään niin pahasti, ettäkö vahingoittuisi. Jos niin käy, niin eipä siinä " uhrilla" niin kiire ole, etteikö tönäisijä ehtisi pyytämään anteeksi.



Ja tuo itsensämukilointi oli paras :DDD

Olen kai vaan niin hermoheikko, että murehdin tällaisia asioita pitkään. Enkä ole koskaan missään pahemmassa onnettomuudessa ollut mukana, joten en tiedä kuinka helposti ihmisiin sattuu. On vaan ollut niin paha mieli tästä...

Jotenkin oon saanut itseni kuvittelemaan ties mitä kauhukuvia tästä. Esim. että jos kyseessä onkin ollut joku heikomman tasapainon omaava henkilö, joka on esim. kaatunut ja loukannut vaikka käsiään, mutta ehtinyt silti jotenkin kummasti jo lähteä ennen kuin olen päässyt kääntymään tms.

Ei välttämättä edes silloin huomannut mitään töytäisyä, eikä sitä, että se tuli juuri sinulta. Tuota nyt sattuu.



Mutta ymmärrän kyllä sen, että asia voi jäädä vaivaamaan. Itse pari vuotta sitten suuren raskausmahan kanssa liikkuessani en aina tajunnut, kuinka suuri oikein olinkaan. Niinpä yksillä messuilla tungin ravintolassa penkkien välistä omalle paikalleni, enkä ymmärtänyt, etten siitä vatsani kanssa mahdu. Tietysti tönäisin vatsallani nuorta miestä, joka ei toivon mukaan saanut haarukastaan pistoa kitalakeensa. Tietysti salamana pyysin tuhannesti anteeksi, koska se oli silkka vahinko. Kun tämä mies kääntyi vilkaisemaan, niin se mokomahan oli Samppa Lajunen. Kyllä silloin hävetti, ja mutisin vielä toisen anteeksipyynnön ja lyllersin muka-sulavasti paikalta...