Lue keskustelun säännöt.
Kotipsykologit kehiin: saako mielenterveysongelmaiselle olla vihainen ja huutaa?
16.04.2006 |
Tämä palsta ei ehkä ole kovin ihanteellinen vaikeiden asioiden puimiseen ja ohjeiden saamiseen, mutta kysynpä nyt kuitenkin. Ongelmani on mielenterveysongelmainen mieheni, joka jankuttaa, varmistelee, pyytelee anteeksi ja on avuton. Hän saattaa kysyä monta kertaa päivässä, esimerkiksi että haittaako, että hän kolhaisi pianoa ja siihen saattoi tulla naarmu. Sitten hän kyselee, pitäisikö pyytää anteeksi siltä ja siltä sitä ja sitä asiaa. Ei osaa itse päättää, millä ruokailuvälineellä ottaisi ruokaa ja tupeksii kiireisessä lähdössä 20 minuuttia vessassa. Normaaleja puheenaiheita on vähän, syvällisempiä ei lainkaan.
Ongelma on, etten jaksa enää olla miehelle kiltti. Kun hän avaa suunsa ja sanoo tai kysyy jotakin typerää, alan huutaa ja raivota. Nälvin ja moitin häntä koko ajan. Sitten hän sairas raukka (oikeasti on, tosin hyvin ärsyttävä raukka) on pahoillaan ja loukkaantunut siitä, että kohtelen häntä niin huonosti. Mutta kun en muuta voi... Vai voinko? Pitäisikö minun olla sanomatta mitään ja pitää kaikki sisälläni? Maha on jo kauan ollut jännittynyt ja kipeä, kun olen pitänyt sisälläni niin paljon. Olen koittanut puhua mtt:ssa ja myös joillekin ystäville, mutta ei se ole auttanut, vaan suuttumus ja katkeruus nostaa päätään. On väärin olla ilkeä, mutta ainakin se ärsyyntyminen, pettyminen ja raivo pitää saada jonnekin ja jollekin purettua. Miten?
Jottei tämä ongelma olisi aivan yksinkertainen, vastaukseksi ei käy, että ota avioero. En ota, syistä joita en nyt ala selittämään. Ei myöskään auta sanoa, että mies hoitoon ja itse myös. Olemme jo, mutta kun se ei ole auttanut. Olo on avuton, jopa toivoton.
Kommentit (11)
Mitä enemmän huudat, sitä enemmän mies jännittyy ja alkaa pelkäämään tekevänsä väärin. Sitä enemmän sinua taas ärsyttää.
Kinkkinen tilanne...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luontevinta olisi varmaan käydä asiaa läpi siellä. Kenellekään ei saa huutaa ja nälviä koko ajan, mutta ei ole myöskään hyväksi tukahduttaa omia tunteita. Riski omalle masennukselle kasvaa sairastuneen omaisilla. Asiat voi sanoa niin monella tavalla. Juuri näistä asioista kannattaa perhetapaamisissa/perheterapiassa puhua. Suosittelen sinulle myös vertaistukiryhmiä mielenterveyspotilaan omaisille.
ei myöskään toisen ole pakko sairastua minun takiani.
t. mielenterveysongelmainen
eli huutaisin sinuna varmasti. Huutaisin ainakin sen julki, mikä minä olen aina vaan ymmärtämään , enkö voi koskaan ajatella
vain itseäni. Tulet ehkä itse sairastumaan, jos sinulla ei ole mitään keinoa käsitellä niitä vihaisia tunteita; olet vain hiljaa ja tyytyväinen, vaikka oikeasti olet raivon partaalla. Kiltin tytön syndrooma.
Mutta välillä minusta täytyy saada HUUUUUTAAA myös perheessä jossa ketään ei virallisesti ole mielenterveysongelmainenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esimerkiksi ystävyys. Äidilläni, joka on sosiaalialalla (yllätys, yllätys) on eräs mielenterveys ongelmista kärsivä ystävä. Hänenkin sairastumiseensa on selkeät ja ymmärrettävät syyt mistä ei ole aikomustakaan tässä kertoa. Et kerro onko teillä lapsia. Se on eräs koossa pitävä voima tietysti tilanteessanne.
Mutta, mitä tulee huutamiseen niin minusta se on sallittua. Nälviminen ja haukkuminen ei. Huutamisenkin sijasta olisi kuitenkin parempi säilyttää malttinsa ja miettiä mitä muita ratkaisukeinoja on ts. käyttää ihmistuntemustasi ja tietojasi siitä miten sinun tulee käyttäytyä. Olet kuitenkin hänelle tärkein tukihenkilö etkä edistä " parantumista" tai normaalin elämän jatkumista hermostumalla pienistä asioista.
Anna nyhjätä vessassa 20 minuttia ennen lähtöä jne. mutta suunnittele elämänne etukäteen valmiiksi ts. mihin aikaan olette lähdössä jne.
josta kuulin vuosia sitten: vihaa poteva nuori lesbo nainen sai terapeutiltaan (yksityinen psykiatri mahdollisesti) terapia muodoksi
pesäpallomailalla seinien hakkaamisen ja portaiden ylös sekä alas juoksun autiotalossa. On aina olemassa tapoja purkaa aggressioitaan ja usein ne ovat fyysisesti rasittavia (urheiluun verrattavia).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuten kenelle tahansa muullekin ihmiselle. Sen sijaan mielenterveyspotilaalle, kuten kenellekään muullekaan ihmiselle, ei saa jatkuvasti huutaa, raivota ja kiukuta. Se ei enää ole tervettä, sopivaa eikä millään tavalla hyväksyttävää käytöstä.
Tilanteeseen ei ole ratkaisua, ellet ota eroa tai hanki parempaa apua itsellesi tunteidesi käsittelyyn.
Tuollaisena tilanne ei kyllä saisi mielestäni jatkua. Vahingoitat sekä lapsianne että miestäsi moisella käytöksellä, ehkä jopa parantumattomasti!!!!
Ainakin tarvitset itse apua jottet sairastu.
Mutta ketä avioliittonne palvelee? Jos miehesi ei saa sinulta tarvitsemaana tukea ja sinä et saa mieheltäsi kaikkea sitä mitä naisen kuuluisi aviomieheltään saada niin mitä jää jäljelle?
Sanoit ettet halua erota tietyistä syistä mutta kannattaa vain seurata omaa tilannetta realistisesti ennenkuin välit tulehtuu tosi pahasti, itse sairastuu ja toisen sairaus vain syvenee.
Jos kuitenkin haluat jatkaa avioliittoa niin sinun on hoidettava itseäsi, elettävä elämääsi ja olla samaistumatta miehen sairauteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tosiaan sen takia, että hän on mielenterveysongelmainen, kuten joku tuossa edellä osuvasti sanoi, mutta saa ja pitää sanoa " normaaleista" asioista, koska muuten suhteella ei ole minkäänlaista tulevaisuutta pidemmällä tähtäimellä.
Mun miehelläni oli vaikea pitkäkestoinen masennus, joka on tottakai vaikuttanut parisuhteeseemme monella tapaa. Jossain vaiheessa ja tietyllä tapaa vieläkin mulla meinasi itselläni mennä hermot, koska koin ja koen, että mun kaikki omat tunteeni (negatiiviset sellaiset) jäävät täysin käsittelemättä, julkituomatta ja huomioimatta. Meillä on yhteinen omalääkäri, oikea vanhanajan kunnon " perhelääkäri" , joka tuntee meidät molemmat ja tilanteemme hyvin, joten olen useaan otteeseen puhunut tästä hänen kanssaan. Hän sanoo ehdottomasti, että parisuhteessa ei saa pidempiaikaisesti alkaa " säästelemään" ja patoamaan asioita, joista ON keskusteltava ja jotka ärsyttävät, koska silloin käy kuin missä tahansa parisuhteessa: se näivettyy, kuolee ja katoaa. Toinen osapuoli joutuu tahtomattaankin kantamaan liian paljon vastuuta parisuhteesta joutuessaan koko ajan patoamaan ja pidättelemään omia tunteitaan, ja on itsestäänselvää, että se EI voi toimia pidemmällä tähtäimellä. Olen itse tämän karvaasti huomannut, ja perheterapiaan tässä aikaa odotellaankin nyt...
Ei kenellekään saa jatkuvasti huutaa ja nälviä.
Tarvitset itse apua. Millaista apua saat, hoitoa? Oletko mukana mielenterveyspotilaiden omaisten tukiryhmissä?