Lue keskustelun säännöt.
Poika liki 6 v ja NYT vasta oppi, ettei huutamalla saa mitään
09.04.2006 |
Olen aina ollut hyvin johdonmukainen. Huutamalla ei saa yhtään mitään. Sisukas poikamme aloitti sen huutamisen noin kaksi vuotiaana, kun halusi jotain. Mitä pidempään huusi, sitä sisukkaampi ja periksiantamattomampi minusta tuli.
Eniten hän huusi neljä vuotiaana. Viisi vuotiaana hän huusi " MÄ HALUUUUN!!!" . Ehkä vuosi sitten aloin antaa omalle sisukkuudelleni sanat, eli sanoin " mitä enemmän huudat tai uhkailet, sitä vähemmän saat. Nyt et enää ainakaan saa. Jos pyydät nätisti, voit saada" . Mutta ei auttanut - " MÄ HALUUUUUN!!!!" .
Ehkä kuukausi sitten poika ihan itse ajatteli ääneen " huutamalla tai uhkailemalla ei saa mitään" . Mikä oivallus häneltä - Ei ole muuten tuon toteamuksen jälkeen huutanut. Tulee eteeni kädet ristissä " äiti kiltti, saisinko.." :-).
Miten voi tähän prosessiin mennä 5,5 vuotta??? (Tai paremminkin 3,5 vuotta, koska alle parivuotiaana hän ei vielä halunnut mitään). Onko tämä
a) normaalia
b) poika tavallista itsepäisempi
c) hänellä on jokin oppimisvaikeus?
Kommentit (6)
Toivottavasti et sentään ole saanut häntä ihan nujerrettua vaan kipinä säilyy edelleen palatakseen edes murrosiässä ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on myös 6-vuotias, jonka käytöksestä on viime aikoina saanut huomata vastaavanlaisia edistysaskelia. Ihanaa saada viimeinkin palautetta sille raskaalle työlle, mitä tässä viime vuosina on saanut tehdä!
Kaikkein tehokkaimmin huonoja tapoja ylläpitää EPÄSÄÄNNÖLLINEN palkitseminen, sehän tiedetään jo koirankoulutuksessakin. Eli esim. pöydästä kerjääminen on koiralla hyvin säilyvä tapa, koska siitä tulee joskus palkkio - mutta ei aina.
Samalla tavalla lapsesi on saanut JOSKUS palkkion huutamalla (olet ollut väsynyt, kipeä tai et ole huomannut antaneesi periksi).
Poikasi on varmaan melko itsepäinen tapaus, mutta luonteelleen ei varsinkaan tuossa iässä oikein mitään voi. Eikä itsepäisyys ole todellakaan aina huono asia.
Hyvä että on saanut noin sinnikkään naisen äidikseen! :)
kiitos kommenteista.
Minä en todellakaan ole antanut koskaan periksi. Ihan pienenä tein päätökseni salamannopeasti, yhdessä sekunnissa. Pelkäsin, että kun hän alkaa huutamaan, ja minä vielä punnitsen vaihtoehtoja, niin hän tekee vääriä johtopäätöksiä.
Kun katson poikaani, katson peiliin. Minähän en anna koskaan periksi...
Meitä ei pysty nujertamaan...
Olen se sama ihminen, joka on tällä palstalla kertonut saaneensa lapsuudessa remmistä tuhat kertaa. En kuitenkaan tee samaa tuolle pojalle, koska kokemuksesta voin sanoa, ettei selkään antaminen tuottanut yhtään tulosta.
pitääkö siis tästä hiljaisuudesta päätellä, että poikani on omituinen tapaus?