Tämä asia on todella vaikea mutta pakko saada kirjoittaa edes tänne

Oma äitini kuoli -97 ja on mielessä usein, mutta hyvin olen selvinnyt, vaikka todella tuntu sillon siltä, että elämä pysähtyy siihen paikkaan. Muistan kun makasin vain sängyssä ja ajattelin että elämä ei voi jatkua mitenkään, mutta päivä kerrallaan siitä mentiin eteenpäin ja äkkiä se aika kyllä on mennytkin. Toivottavasti sinullakin on ystävä, jonka kanssa saat olla vaikka puhelimessa ja vain vaikka itkeä ja kertoa jos jaksat. Yksin ei ajatusten kanssa kannata jäädä se on aivan liian rankkaa. Voimia!

mutta suosittelen silti tuonne toiselle foorumille kirjoittamista. Siellä löydät kohtalotovereita ja varmasti saat asiallisia vastauksia ja keskustelua. Otan osaa - toivottavasti pärjäilet jotenkin. Varmasti se suru helpottaa ajan kanssa vaikka nyt tuntuisi toivottomalta. Koita jaksaa eteenpäin.

Et sinä ole hullu etkä tyhmä. Sinulla on ihan mielettömän suuri suru ja tuska, sinulla on lupa ollaakin koska noin vaikea tapaus on sattunut. Anna itsellesi aikaa, sanat tulevat kun niitten aika on. Anna kyynelten tulla juuri silloin kuin siltä tuntuu. Muistele kauniita aikojanne, yhteisiä muistojanne. Äitisi ei ole lopullisesti poissa, hän elää ikuisesti sydämessäsi ja ajatuksissasi. Tiedän että sulla on vaikeaa, mutta kyllä sinä selviät. Sulla on ihana mies joka on sun tukena, ystävät ja muu perhe myös. Olet kohdannut todella suuren surun, ei ole mitään häpeämistä mennä juttelemaan siitä ulkopuolisille jos tulee tunne ettei itse selviä. Mutta kyllä sinä selviät, ihan varmasti. Sure rauhassa, jokaikinen hetki suru helpottuu. Se ei lopu varmasti koskaan eikä ikävä katoa, mutta ne muuttuu siedettäviksi, niitten kanssa pystyy elämään. Kovasti voimia sulle toivottelen!!

Vierailija:

Siis, äitini kuoli viikko sitten. Ihan yhtäkkiä. Enkeli tuli, ja vei rakkaan äitini hetkessä. Rakas, läheinen jonka kanssa oltiin päivittäin tekemisissä. On niin paha olla. En pysty puhumaan kenellekkään kasvokkain tästä, en edes miehelleni vaikka se on yrittänyt. Mieli tekee puhua, mutten voi. Nyt ajattelin tänne sitten kirjottaa. Miten muut olette selvinneet surusta? Tämä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tiedän, tämä kuuluisi oikeesti ihan toiseen foorumiin mut siellä on niin hiljaista... Ammattiauttajalle en kehtaa mennä. Tiedän, olen tyhmä. Mut tulee semmoinen olo, et olen jotenkin " hullu" . Antakaa " vinkkejä" miten tästä selviää, selviääkö koskaan.

Halit sinulle.



Muistan, kun isäni sairastui dementiaan. Se oli todellinen surukriisi siihen aikaan. Ihmiset jotenkin eivät hyväksyneet, että isäni elää ja minä suren kuin kuolevaa. Olihan se aikamoista, kun nuoren tytön isä ei tunnistanut enää läheisiään. Mutta selvisin siitä - kaikesta huolimatta.



Toisen kerran oma lapseni kuoli. Sekin tuntui ylitsepääsemättömältä, vaikka itsetunto olikin kohdallaan ja olin käynyt vuosia aiemmin surutyön isäni sairaudesta. Silti uusi suru oli samalla uusi surutyökin.



Nyt kuitenkin elän tätä päivää ilman masennusta. Siunausta surutyöhösi!

Itse olin teini kun menetin isoveljeni. En halunnut puhua kenellekkään asiasta. Kuolemasta on nyt 16 vuotta ja edelleen saatan itkeä ikävääni, enkä edes enää tiedä mitä ikävää. Kannattaa puhua jonkun kanssa, muuten asia jää vaivaamaan sinua. Veljeni kuolemasta oli 9 v kun tapasin nykyisen mieheni. Mulla oli hirveet patoutumat sisällä ja monta iltaa istuimme jutellen ja itkien. Aikaisemmin en ollut kenelläkkään juuri asiasta jutellut. Se helpottaa.