Voisin olla kuka tahansa teistä. Paitsi että olen käynyt läpi psykoosin.
Kukaan ulkopuolinen ei sitä pystyisi minusta arvaamaan. Olen ulkoisesti normaali, nätti, hyvätapainen, käyn töissä ja hoidan lapset hyvin. Kukaan, en minäkään koskaan olisi uskonut että sellainen sattuu kohdalle. Se on sairaus siinä missä muutkin, mutta sitä sairautta halveksitaan ja se leimauttaa. Ajatelkaa sitä, hyvät ihmiset. Ei kukaan halua leimautua mielisairaaksi. Ihan kuin joku tahallaan pimahtaisi. Sille ei kerta kaikkiaan voi mitään. Niin surullista kuin se onkin. Kävisin itse läpi vaikka minkä tahansa sairauden. Sellainen psykoosi mikä mullakin oli, jättää jälkensä. Ei niin, että ulkopuolinen sen huomaisi. Mutta sisältä olen ihan rikki. Hävettää pitää sellaista salaisuutta sisälläni. Ja pelkoa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Joudunko kokemaan sen helvetin läpi vielä uudestaan? Sitä kukaan ei voi tietää. Mutta ne kovin tietämättömät ihmiset ovat valmiita tuomitsemaan kanssaeleviä niin kovin hepposin perustein sairaaksi ja mielisairaaksi. Niinkuin täällä keskuisteluissa siitä, ketkä vievät lapsensa hoitoon esim. silloin kun on vauvan kanssa kotona ja vanhempi lapsi menee hoitoon. Itse töissä kuulen jatkuvasti siitä kuinka joku asiakas on skitso tms. Kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Kukaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. En minäkään voinut tietää. Taustassani ei ole mitään sellaista, ei perheelläni, suvussa, mikä olisi voinut edesauttaa. Kukaan ei voi tietää kenen kohdalle sa sattuu. Ja se sattuu sisälle ja kovaa. En tiedä voiko siitä kokemuksesta koskaan parantua henkisesti, vaikka se ei ulkoisesti näykään. Se on niin surullista. toivon suvaitsevuutta. Ymmärtäkää että se on sairaus siinä missä muutkin.
Kommentit (11)
äitejä jotka eivät jaksa oikeasti.
Voimia sinulle ja käyt varmaan vielä jossain terapiassa, että nuo tuntemukset saat käsiteltyä. Mutta tottahan se on ettei kukaan voi koskaan tietää.
Psykoosi tuntuu häpeälliseltä asialta tunnustaa, mutta
kyseessähän on nuoren ihmisen psyykkisen kasvun häiriö,joka
saadaan korjattua terapialla. Minäkin olen uskaltanut tunnustaa
asian täällä AV:lla. Muille en ole kyllä asiasta puhunut.
Tiedätkö, onko meille asian kokeneille mitään vertaistukipalstaa?
Kyseessähän ei ole lopullinen mielisairaus, vain tilapäinen häiriö.
Sairaanhoitajana törmään jatkuvasti potilaisiin, jotka sairastaneet psykoosin. Minulle ainakin sairaus muiden joukossa.
Ei pysy rivillä (pääkin on kipeä).
Ei osaa erottaa enää omia tunteitaan muusta maailmasta, saattaa
tulla harhaluuloja itsestä ja muista, aistiharhoja sun muita.
Häpesin itse kovasti omaa kokemustani,nyt suhtaudun kuitenkin
itseeni ymmärtäväisemmin, olinhan sairas.
Perheeni, lähimmät ystäväni tietävät psykoosistani. Mutta siitä huolimatta pelko siitä, että olenko vieläkin jotenkin epänormaali, elää. En ole käynyt terapiassa sen jälkeen kuin viisi kertaa ja siitäkin on pari vuotta aikaa. On vaikeaa puhua asiasta tuntemattomalle, jolla ei siitä ole kokemusta. Nyt lähden viemään lapsia iltapesulle ja nukkumaan. Jos olen vielä hereillä, palaan keskustelemaan aiheesta. Kiitos kommenteista. Mielelläni otan lisää vastaan. Ap., jonka sisällä on suuri kivi...
Terapia oli hieno kokemus. Opin luottamaan itseeni ja uskon,
etten " tuhoa psyykettäni" enää..
Miten käsittelitte asiaa terapiassa? Kuinka usein kävit? Mulle tuotti vaikeutta se, etten silloin pystynyt puhumaan asiasta, koska olin ikäänkuin tervehtynyt. Kaikki tuntui hyvältä. Nyt vasta kun olen itsekseni käynyt asiaa läpi pari vuotta, alkaa ahdistaa ja tekisi mieli puhua ammattiauttajalle. ap.
Ja ennen kaikkea kannattaa " tulla ulos kaapista" :) Itselläni on paniikkihäiriö, jota häpeän ja yritän salailla. Vaikeuttaa elämää oleellisesti, kun en osaa olla aito ihmisten seurassa, koen itseni aina toisia huonommaksi. Toisaalta tämän sairauteni ansiosta olen tullut entistä suvaitsevaisemmaksi.
http://www.pelokkaat.net/phpbb2/
En osaa sanoa, onko linkissä juuri psykoosista mutta muita tallaajia kylläkin :)
Tsemppiä sinulle!
Voimia sinulle!