Äitini mielestä pilaan lapseni.

anna lapsen ymmärtää olevansa parempi kuin muut

ja anna ymmärtää, että lapsi on täydellinen ja paras kaikessa.:) Suomalaisten ongelma on just se, ettei ihmisillä ole itsetuntoa ottaa haasteita ja uskoa itseensä. Se, että uskoo kykyihinsä, ei tarkoita sitä, että on ilkeä ja halveksiva toisille. Ja tietysti iän myötä realismi kasvaa ja ihmiset oppivat tunnistamaan myös heikkoutensa.

anna lapsen ymmärtää olevansa parempi kuin muut

anna lapsen ymmärtää olevansa parempi kuin muut

Minullehan he ovatkin parempia kuin muut, koska he ovat omiani. Mutta mietityttää tuo äitini reaktio kovasti. Mistähän lie saa alkunsa? Onko heidän ikäluokallansa ( n. 60v ) ollut tärkeää laittaa lapset tasapäiseen muottiin ja häpeä kertoa lapselle olevansa tästä ylpeä vai mistä on kysymys? Äitini ei halua miettiä reaktioitaan, koska ne ovat oikeita ja minä olen väärässä, joten en saa sieltä vastauksia.

Ap

ei mikään äitisi oma juttu. Samasta olen oman äitini suhteen mieleni pahoittanut, mutta ei voi mitään.



4

Välillä he aina naureskelevat sille, miten minä heidän äitinään pidän heitä niin erinomaisina, ja miten muut äidit sitten pitävät omiaan.



Eivät lapset ole tyhmiä. Mutta silti uskon, että naureskelusta huolimatta heistä on kiva juttu, että äiti heitä pitää ihan huippuihanina.

Tunnen ikäluokastani useita, joita toruttiin lapsena "omahyväisyydestä". Eli jos lapsi sanoi esim. katso kuinka hienosti tanssin niin saattoi vanhemmat läpsäistä ja sanoa, ettei itsekehu vosi jne. Siitä varmaan juontaa juurensa suomalaisten heikko itseluottamus. Tietenkin lapsia tulee kannustaa ja kehua. Oma lapseni oppi itse uimaan 5-vuotiaana ja tietysti kehuin. On myös hyvä tanssimaan (harrastaa sitä) ja kun lapsi ennen suurta esitystä kysyy olenko hyvä tanssimaan, niin tietty sanon että hyvin menee esitys. olet hyvä. Kauniiksikin kehuttu usein, mutta ei lapsi itse siitä numeroa tee. Ei ole kertaakaan sanonut, että olempa minä kaunis:) Itsetunnolle on kuitenkin voinut tehdä hyvää nuo pienet kehut suloisuudesta jne...

Tutun äiti kertoi, kun oli lapsena pyörähdellyt vanhempiensa edessä ja sanonut olevansa sievä, oli isänsä potkaissut häntä. Tämä lienee ääripää, mutta kannustetaan me omia lapsiamme. Ja kehutaan kanssa.

Ja oikeasti, se on ollut tosi tosi tärkeää. Jos sain kokeesta vaikkapa vain kasin, äiti oli siitäkin haltioitunut - tyttöä kiinnosti niin vähän ja silti veti kasin. Vielä nykyäänkin reilusti yli 30-vuotiaana perheenäitinä, jolla on hyvä ura menossa, soittelen äidille ja kerron tekemisistäni, koska äiti jaksaa iloita niistä aina yhtä vilpittömästi ja pitää minua ainutlaatuisena :-). Tiedän kyllä, että tässä tapauksessa puolueettomuus ei ole hänen parhaita avujaan, mutta so what, se on kuitenkin äiti.



Joten kyllä, minäkin muistan joka päivä tuljuttaessani nelivuotiastani kertoa hänelle, kuinka ihana, täydellinen, suloinen, reipas ja fiksu pieni poika minulla on. Poika korjaa nauraen, että iso poika. Joskus hän jopa tulee syliin ja sanoo, että "kerro äiti taas, että minä olen ihana". Ja taas völlytetään.



(No, rehellisyyden nimissä kerron kyllä hänelle välillä myös, että hän on sietämätön apina)

jos lasta ei kehuta, vaan mollataan tai jopa sanotaan tyhmäksi, hän tuntee itsensä aina tyhmäksi.



Jos taas kehutaan ja kannustetaan, lapselle kehittyy hyvä itsetunto. Tunne että hän osaa asioita

70- luvulla olin itse lapsi. Ei minua millään lailla fyysisesti kuritettu omahyväisyydestä ( muista asioista sitten kylläkin ), mutta verbaalisesti kylläkin. Hyvästä koulumenestyksestä seurasi kiitoksena allekirjoitus todistukseen ja kysymys, miksen saanut kymppejä. Lukio meni loistavasti ja valmistuin yliopistosta. Koskaan ei kukaan huomioinut tekemäni työn määrää tai ilmaissut olevansa iloinen siitä että onnistuin. Ei pitäisi välittää enää, mutta vieläkin tuntuu pahalta



Aion kehua vilpittömästi lapsiani sen minkä vain ehdin, niin ei heidän tarvitse aikuisena miettiä samoja mietteitä kuin minun.



Ap

minäkin mielelläni kannustan lastani ja kerron hänelle että minusta hän on kaunis ja ihana ja rakastan häntä.



Mutta tunnen liian monia sellaisia lapsia joille on opetettu, että he ovat muita parempia ryhtyäkseni samaan. Ihan oikeasti, heille on opetettu että he ovat muita tärkeämpiä - ensin vanhemmilleen mutta sitten myös muulle maailmalle. He ovat vähän muita tasa-arvoisempia, vähän uita oikeutetumpia, heidän kohdallaan säännöt joustavat vähän enemmän ja äiti heitä aina uskoo enemmän kuin muita. Äidin kullannuppu ei koskaan ole tehnyt mitään pahaa, mitä nyt rikkovat lähikoulun ikkunoita ja varastavat kioskilta. Ja se on heidän mielestään ihan ok, koska he ovat muita parempia ja äiti aina uskoo että he ovat oikeassa ja puhuvat täysin totta.

että sitä pitää välttää kaikinkeinoin. Ei noista äideistä kannata välittää. Oma äitini luulee olleensa normaali lapsi kun jutteli itsekseen ja heijasi itseään joskus tuntikausiakin hänen vanhempiensa kertoman mukaan..

kehumiselta menee pohja jos kaikesta kehutaan ja suorastaan valehdellaan (2v lapsi piirtää värikkään pyörremyrskyn ja äiti itkee onnesta kun lapsi on vähintään picasson tasoa). Lapset on sen verran fiksuja että tajuavat kun kehutaan 'turhaan'. Jostain luin että ois aina parasta kehua totuudenmukaisesti 'onpas Matin piirustuksessa kauniit värit' jne). Tuskin kovin moni mamma liikaa kehuukaan, tulipahan vaan mieleen kun harva se päivä tulee jossain vastaan näitä ihania curling-vanhempia.



Eikös vielä 70-luvulla ollut yleisenä kasvatusmetodina nöyrien lasten kasvattaminen? Ei saanut kehua, ettei vaan lapsi ylpisty :(

Minut kasvateettii niin että kun kylään mentiin niin sanottiin että pidä sitten turpasi kiinni ettei tarvi taas hävetä kun olet niin tyhmä. No itseluottamus on siis erittäin heikko vasta nyt yli 30-vuotiaana uskallan avata suutani ja sanoa mielipiteitäni. Lapsiani kehun ja kerron kuinka ihania ja rakkaita he ovat minulle. Nytkin 4-vuotias tyttöni tekee asioita joita en olisi ikinä uskaltanut kokeilla. Oli kauppakeskuksessa ja sai prinssessahuulipunaa gosmetologin laittamana. Itse en ole koskaan tehnyt mitään tuollaista kun on vanhempienb mukaan turhaa ja tyhjänpäiväistä. Ikinä en tule sanomaan että ole hiljaa kun tarvii hävetä sun juttuja.

Tunnen kaksi "yli kehuttua" lasta, ja kamalampia saa hakea...! Toinen on iäkkäiden vanhempiensa ainokainen, ja toinen vanhempiensa iltatähti (sisarukset olivat jo aikuisia kun hän syntyi)



1. lapsi kehuu koko ajan itseään (ja huom; vanhempiensa lauseilla) "Meidän suvussa ei ketään näin fiksua ole ennen ollutkaan" "Minua parempaa matikkaneroa saa hakea" "Kukaan muu meidän luokalta ei voisi saada näin hyviä numeroita" jne. jne.



2. lapsi taas on ollut perheensä silmäterä, ja vetää samaa linjaa; "Minä olen niin pitkä että olen varmasti luokkani pisin kun koulu alkaa" "Minulla on ihanan pitkät hiukset ja niin paksutkin" "Olen maailman reippain tyttö" jne. jne



Enkä tarkoita että itsetunto olisi pitänyt lytätä noilta maahan, mutta _hieman_ muitakin kun ylisanoja ja kehuja heidän olisi tullut lapsuudessaan kuulla...! lapsi 1. on jo kohta yläasteella, ja hänellä on ollut ongelmia koulussa, juuri siksi ettei oikein ymmärtänyt ettei koko maailma pidä häntä niin erinomaisena mitä äiti&isä...

Tänään olimme ostoksilla ja melkein itkin loppuvaiheessa; en osannut pitää sovitettuja vaatteita "oikein", hänen ehdottomansa kuosit olivat parempia "kuin se ruma paita, joka sinulla viimeksi oli" jne. Kuitenkin maireasti kehuu ensin jotain ja seuraavalla kerralla "ottaa luulot pois"- miksi?