Lue keskustelun säännöt.
Muita, joilla isä ei ole elämässä ollenkaan?
18.06.2008 |
Miten jaksatte elämää ilman isää? Minä olen jaksanut, lähes koko elämäni, mutta joskus tuntuu että miksi minun elämäni on näin vaikeaa ja miksi toisten isät ovat niin paljon enemmän mukana? Joskus olen suorastaan kateellinen heille, joilla isät käyvät lastensa juhlissa, osallistuvat lastensa elämään, tukevat, kuuntelevat, ovat olemassa, välittävät.
Kommentit (4)
Isäni muutti pois, kun olin 4-vuotias. En muista juuri mitään siitä ajasta, kun hän asui kotona. Ainoa muistoni on oikeastaan äitini pahoinpitely - josta en ole puhunut kenellekään. Mitään hyvää muistoa hänestä ei ole. Poismuuttamisen jälkeen kävimme hänen luonaan muutaman kerran, ne oli ihan kivoja käyntejä. Sitten hän tapasi hirveän naisen, ja sen jälkeen tapaamiset alkoi mennä pieleen ja harventua.
Nykyään näen isääni veljeni lasten synttäreillä. Itse en kutsu häntä omien lasten juhliini enkä mihinkään muuallekaan. Häihin kutsuin ja ekan lapsen ristiäisiin, mutta ristiäisten aikan oli jotain "tärkeämpää", joten eipä ole kutsuja sen jälkeen saanut. Vaihdamme yleensä sanan tai kaksi noilla synttäreillä. Saamme joululahjoja, joista kiitän sitten tekstarilla.
Tietysti olisi ihanaa, jos olisi hyvä isä. Mutta onneksi mulla on hyvä appiukko:-) Ja kun on aina ollut käytännössäisätön, ei sitä elämäänsä kaipaa. Pahempaa on, kun olen menettänyt käytännössä äitinkin. Hän sai pahan aivohalvauksen ja suhteemme on muuttunut etäiseksi. Hän ei kykene kommunikoimaan eikä tekemään mitään lastenlasten kanssa. SIitä olen todella todella surullinen ja ahdistunut usein:-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
erosivat, kun olin alle kouluikäinen. Ehkä pari kertaa näin murrosikäisenä jossain juppoporukassa, mutta sitten kuoli. Kaivata en osaa, kun ei ole muistikuvaa millaista elämä olis ollut isän kanssa.
Mutta äitiä kaipaan ihan hirvittävästi, en sitä äitiä joka minut synnytti, josta on vain huonoja muistoja,
Mutta onhan se kiva ajatella jos olisi äiti, jonka luona käydä kyläilemässä, olis mummo lapsille, vois kertoa kaikenlaisia elämän asioita... Olen ihan kateellinen niille, joilla on sellainen äiti :(
Sitä ennen oli maailman paras isä ja vaari. Kyllä sitä jaksaa kun ei ole muuta vaihtoehtoa. Ja onneksi on paljon hyviä muistoja.
Isäni on erittäin kunnollinen ja fiksu, ei lyö eikä örvellä, mutta on hyvin omalaatuinen ja siksi suhde häneen on raskas. Olen avioerolapsi, ja koko ikäni olen tasapainoillut vanhempieni välillä. Isäni elää yksin, ja vasta nyt olen opetellut olla menemättä mukaan hänen syyllistämisiinsä ja siihen ajatukseen, että hän vastaa itse omasta elämästään. Meillä ei ole mitään yhteistä, ja yhteydenpito on minun puoleltani väkinäistä. Isäni ei ole koskaan teoillaan tai olemuksellaan osoittanut välittämistään. Läheisyyden hän on ottanut kiristämällä henkisesti. Elämäni olisi kevyempää jos häntä ei olisi.