Minkä ikäisessä lapsessa on kaikkein eniten työtä?

heti vaikka vauvaan.



Toki se antaa nukkua eikä sitä tarvi koko ajan vahtia ja ruokkia jne. mutta kaikki vääntäminen mitä sen kanssa on, on paljon suurempitöistä kuin vauvan hoito. Tänään pitäisi taas mennä vaateostoksille...

Sanotaan että yhden vauvan äiti on pahimmoillaan väsynyt juuri vauvan ollessa n. 1v. Sulla on heitä kaksi, joten varmastikin olet nyt väsynyt jo varastoon.



Kyllä minusta tuossa 2-3v iässä on merkittävästi helpottanut, kun lapset oppivat syömään itse, oppivat potalle, osaavat kävellä ja puhuakin.

Ja mielestäni raskainta aikaa oli kun lapsi oli 1,5-2v., tosin siihen saattoi vaikuttaa myös se että erottiin lapsen isän kanssa silloin ja olin todella yksin lapsen kanssa.

Tähän mennessä vaikeinta on ollut vauva-aika, eli 0-1v.

Mua niin ärsyttää, kun mun kaveri aina jaksaa sanoa, että kyllä se murrosikäisen kanssa vasta on vaikeaa. Itsellä neljä pientä lasta ja joutunut viimeisen vuoden valvomaan vauvan ja sairastamisen takia, ja jos joskus erehtyy sanomaan, että on väsynyt, niin heti kuulee että kyllä sulla vielä on helppoa.. En tosiaankaan sano, että murrosikäisen kanssa olisi helppoa, mutta tilanne on silloin ihan eri. Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan?

Mutta kyllä murrosikäinen eniten aiheuttaa huolta, mielipahaa ja avuttomuuttakin. Niin se vaan menee, pienet lapset ja pienet murheet, isot lapset ja isot murheet, vai miten se nyt oli?

Mun murrosikäisistä ei ole koskaan ollut mitään murhetta.

Mula pari lasta ja vanhempi 5 vuotias. MInusta molempien kohdalla rankinta aikaa on ollut 1-1,5v aika, jolloin opitaan kävelemään, kiipeämään, huutamaan, kirkumaan, levittelemään kaikki tavarat laatikoista, roskiksesta.. Eli vaihe jossa saa kaikkea kieltää sen sata kertaa.

Onneksi tämä aika on kuitenkin varsin lyhyt, mutta vaatii sillä hetkellä piiitkää pinnaa =)



Tietty sitten tulee uhmaiät yms.. mutta omien kohdalla ja tässä vaiheessa, niin tuo edellä mainittu aika oli rankin. Rankkaa varmasti on vielä tulossa ;)

Mutta kyllä murrosikäinen eniten aiheuttaa huolta, mielipahaa ja avuttomuuttakin. Niin se vaan menee, pienet lapset ja pienet murheet, isot lapset ja isot murheet, vai miten se nyt oli?

Mä ymmärtäsin, jos asiasta olis joskus ollut puhetta, mutta kun asia mainitaan joka kerta, kun tulee puhe lapsista. Tulee vain sellainen olo, että pienten lasten vanhemmilla ei saisi olla mitään murheita, koska edessä on VARMASTI pahempaa.

n. 9-10 kk asti. Sen jälkeen alkaa se hirveä vahtiminen, joka helpottaa vasta kun lapsi n. 2,5-vuotias ja järkeä alkaa olla päässä.

Mutta kyllä murrosikäinen eniten aiheuttaa huolta, mielipahaa ja avuttomuuttakin. Niin se vaan menee, pienet lapset ja pienet murheet, isot lapset ja isot murheet, vai miten se nyt oli?

Mä ymmärtäsin, jos asiasta olis joskus ollut puhetta, mutta kun asia mainitaan joka kerta, kun tulee puhe lapsista. Tulee vain sellainen olo, että pienten lasten vanhemmilla ei saisi olla mitään murheita, koska edessä on VARMASTI pahempaa.

Tuskin sun kaveri nyt sitä tarkoittaa että et saisi mistään rutista. Itselläni on myös pieni lapsi ja murrosikäinen. Kyllä mä joskus rutisen siitä miten toi pienempi valvottaa jne.

Mutta oikeesti ne murkut on pahempia ja huolet isompia sen ikäisen kanssa. Sen ymmärtää vasta silloin kun taistelee kapinoivaa murkkua vastaa ja asuu sellaisen kanssa. Kyllä mun pienempi häneen verrattuna on oikea enkeli ja päivänpelastaja.

Kaverisi vaan sattuu olemaan oikeassa, ei siitä kannata loukkaantua. En usko hänen tarkoittavan mitään pahaa, yritä sinäkin nyt vähän ymmärtää häntä. Turha tollasesta on ruveta kinaamaan että kummalla nyt on vaikeampaa ja kummalla pahempi tilanne.

Eri ikäisten kanssa eri jutut.

Siis nyt kun muistelen vauva-aikaa niin tuntuu että vauvassa on vähemmän työtä. Muksut joko nukkui tai kellotteli lattialla. Maitoa vaan suuhun ja kuiva vaippa aina tarvittaessa. Pyykkiäkään ei tullut kovin paljon. Yöllä tietysti joutui heräämään ja syöttelemään, mutta päivällä sai levätä kun muksut nukkuivat niin paljon.



Nyt on keitettävä puurot ja laitettava ruuat (no ruokaa piti tehdä vauva-aikanakin). Ruokailu on sotkuista, on enemmän siivottavaa ja pyykkiä. Pottailua ja ulkoilua. Koko ajan on vahdittava kun osaavat tehdä jo kaikkea jäynää, kuten ottaa vaipan itse pois kun on tullut kakka ja mennä sohvalle istumaan. Lapset vaativat huomiota ja silmälläpitoa joka hetki kun ovat hereillä.



Ainahan tietysti se elämänvaihe jossa itse on tuntuu raskaimmalta. Ja pakko on sanoa että en kadehdi murkkujen vanhempia. Olen tässä seuraillut tuttavaperhettä jossa lapsella on todella vaikea murrosikä ja tiedän että koville sekin ottaa.

n. 9-10 kk asti. Sen jälkeen alkaa se hirveä vahtiminen, joka helpottaa vasta kun lapsi n. 2,5-vuotias ja järkeä alkaa olla päässä.

mutta taaperoaika on rhuomattavasti raskaampaa fyysisesti valvomisineen, hoitamisineen ja vahtimisineen. Kenen murrosikäinen valvottaa monta kertaa yössä ja kiipeää tauotta pöydälle? Läksynkuulustelut ja harrastuksiin kuskaukset ja joka asiasta vääntämiset on ihan toisella tavalla raskasta kun tauoton fyysinen hoiva.

Jokaisella on omat murheensa ja niitä pitää yrittää ymmärtää. Onhan mulla vielä helppoa kun tiedän, missä lapset on yön ja mitä ne touhuaa. Mutta kun ramppaat sairaalassa milloin kenenkin lapsen kanssa ja valvot yökaudet kuunnellen huutoa, ei aina jaksas ruveta miettimään, millaista se on murrosikäisten kanssa. Varsinkin kun vastaus tulee sieltä aina sillä asenteella, että sinä et tiedä mistään mitään. Ja onneksi en vielä tiedäkään. Nimittäin jos meidän lapsilla on yhtä "ihana" murrosikä kuin minulla, niin.. =)

esikoinen 1v. 10kk ja nuorempi 5kk.... esikoisella ei järkeä päässä ja vähän väliä saa kieltää kun kokeilee rajojaan ja uhmaa pukkaa. pienemmälle ei käy pullo, valvottaa, hammas tulossa, kova äidin perään, harjoittelee liikkumaan (pää menis mut kroppa ei), mikään ei tunnu välillä olevan hyvin. ei voi varsinaisesti laskeakaan ihan mihin tahansa, ei viihdy vaunuissa hereillä jne. tämä äiti on aika väsynyt... ja tänään on kyllä vanne kiristänyt päätä. välillä on kyllä ihan kivaakin mut kyl tää voimille ottaa.

1-2v ovat niitä pahempia aikoja, 3v on jo "helppo" ja 5v tosi oma-aloitteinen. Itselläni ei ole murkku ikäisiä, joten vaikea kommentoida, en ole kun vierestä katsonut 13-14v tyttöjen touhuja ja niiden vanhempien huolia ja onhan se totta että silloin on eri ongelmat kun pienten kanssa. Yksikin vanhempi miettii laittaisko tytön kasvatuskotiin kun ei itse enää pärjää tytön tuittuilulle. Toki on sitten näitä helppojakin tapauksia, joiden vanhemmat sanovat ettei enää ikinä halua vauvoja, ettei enää jaksa sitä vauvaikää kun nyt pääsee niin paljon helpommalla.



Mutta pienten lasten kanssa tuo 1-2v on niitä pahempia, ihan vaan sillä että saa juosta perässä katsomassa koko ajan mitä tekee, ovat vielä vaipoissa, tuntuu että saa koko ajan olla antamassa ruokaa, Kitisee ja vikisee ei osaa kertoa mikä hätänä, jos esim. korvatulehdus, voi herättää öisin paljon..... lista on loputon, vaikkakin itsellä ns. Helpot lapset, niin tuon iän muista ja sitten meninkin aika aikasisten töihin ja johan helpotti elämä :)

lapset ovat olleet rasittavimpia koliikki-iässä ja ylipäänsä vauvana unettomuuden vuoksi.

Varsinkin kun kyseessä on vilkas, fiksu, liikunnallinen tahtotaapero... ;)



Meillä lapset 5 ja 3. Kohta jo helpottaa...

minusta kaikkein raskainta oli kun olivat alle vuoden ikäisiä. unenpuute oli tapaavaa, unelmoin ajasta, jolloin saa nukkua, pääsee yksin vessaan, kukaan ei roiku lahkeessa jne.

Murrosikäisen kanssa olen aina pärjännyt, neuvottelemalla pärjää ja rajojen asettamisella.